Johanna Laakso (johanna.laakso@univie.ac.at)

 

MITÄ KIELITIEDE VOI KERTOA KANSAN JUURISTA (JA MITÄ EI)

(Esitelmä M. A. Castrén seuran vuosikokouksessa Helsingissä 10.4.2003.)

 

Olen tullut tänne Castrén-seuran kutsusta, mistä lämpimästi kiitän, puhumaan (toiminnanjohtajaa siteeratakseni) "siitä, mistä jo kolmosen ratikassakin puhutaan, eli juurista juurista". Samalla kiitän heti kärkeen kaikkia teitä paikalle vaivautuneita urhoollisia, joille ei ole luvassa mitään sensaatiomaisia paljastuksia tai verta pakkiin. Kieltäydyn nimittäin esiintymästä minkäänlaisena juuritutkijana tai Suomen kansan alkuperän spesialistina. Olen historiallinen kielentutkija, joka viime ajat on harrastanut lähinnä historiallisen kielentutkimuksen periaatteiden ja menetelmien kysymyksiä, ja yritän pysyä tiukasti lestini ääressä. Tästä oikeastaan tässä esitelmässä on kysymys, eli kuka tietää ja mitä.


 

Kielitiede ja muut tieteet esihistoriamme paljastajina

Luin äskettäin arkeologian tulevaisuudennäkymiä käsittelevästä kirjasta Cambridgen yliopiston professorin Anthony Snodgrassin jotenkin tämäntapaisen lausahduksen: arkeologia on kuin sievä filmitähtönen, joka haluaisi esittää vakavia vaativia luonnerooleja, kun yleisö taas vain odottaa, koska tyttö riisuu vaatteensa.(1) Sama pätee muihinkin menneisyyttä tutkiviin ja itse asiassa kaikkiin muihinkin tieteenaloihin. Joka ei ole oppinut ajattelemaan elokuvaa ohjauksen, leikkauksen tai näyttelemisen kannalta, katsoo taide-elokuvassa sielukkaita silmiä ja action-leffassa piukkoja peffoja, muu on tylsää. Ja joka ei ole perillä siitä pienten yksityiskohtien piipertämisestä, mitä normaali tieteenteko on, se odottaa, että arkeologi kaivaa esille mahtavia muinaispalatseja tai että suomen sukukielten tutkija pystyy kolmella lauseella kertomaan, mistä suomalaiset ovat tulleet.

Koko tämän viime aikoina tutkijapiireistä tai paremminkin niiden marginaalista julkisuuteen räjähtäneen juuridebatin polttopisteessähän on Kalevi Wiikin kirja Eurooppalaisten juuret, jossa tekijä kokoaa yksiin kansiin viime vuosien aikana kehittelemänsä komean vision. Teos nostatti melkoisen älähdyksen kielentutkijoiden taholta, sellaistenkin, jotka olivat tähän saakka olleet haluttomia ryhtymään mihinkään julkiseen ristiretkeen hyvää kollegaa, mukavaa miestä ja aiemmin ansioitunutta kielentutkijaa vastaan. Mutta siinä missä hihat nyt vihdoinkin paloivat monelta historiallisen kielitieteen edustajalta, arkeologien taholta reaktioita tuli paljon vähemmän, ja geneetikkojen ääntä ei tässä keskustelussa ole juuri kuulunut.

Jollakin tapaa tämän kiistan ytimen muodostaa kyllä monitieteisyyden, todellisen tai luulotellun tieteidenvälisyyden ongelma, mutta nimenomaan kielitieteen kannalta katsoen. Tarkemmin sanoen kysymys on siitä, miten kielitiedettä yhdistellään muihin tieteenaloihin, tai oikeastaan siitä, miten historiallisen kielitieteen olemus ymmärretään. Wiikin lähestymistavan ongelmana on tunnetusti se, että se lähtee liikkeelle kielellisiin kriteereihin perustuvista väestöryhmittelyistä mutta perustelee hypoteesit paljolti muulla kuin kielitieteellisellä evidenssillä. Niinpä oletus saamelaisten osittain baskilaisesta alkuperästä perustuu siihen arkeologian kannalta sinänsä perusteltavaan ajatukseen, että Jäämeren rannikon varhaisten Komsan ja Fosnan kulttuurien väestö olisi tullut Länsi-Euroopasta. Wiik itse myöntää, ettei itse suoranaisesti kykene tätä baskilaissubstraattia saamen kielestä osoittamaan. (Tämä ei tosin ole estänyt fennougristikollega Ago Künnapia esittämästä saamelaiskielistä baskilaisuuksia, jotka kielitieteellisesti ovat täysin kestämättömiä, tai historian emeritusprofessoria Kyösti Julkua julistamasta, että saamen kielen baskilaisperintö on täysin todistettu tosiasia.)[2] Samoin Wiikin keskeisin hypoteesi germaanisten kielten uralilaisesta substraatista, siis että germaani olisi alkuaan uralilaisella aksentilla puhuttua indoeurooppaa, voi hyvinkin sopia yhteen suomalaisten "eurooppalaisen" geeniperimän kanssa mutta ei sen, mitä germaanisten kielten synty- ja varhaishistoriasta tiedetään.

Tässä esitelmässä yritän lähestyä tätä historiallisen kielitieteen ja muiden menneisyyttä tutkivien tieteiden rajapinnan ongelmaa kahdelta suunnalta. Ensinnäkin vertailen karkeasti näitä eri lähestymistapoja sen havainnollistamiseksi, että kielitieteen ja väestögenetiikan "suomalaisten juuret" ovat kaksi aivan eri asiaa. Sitten esitän vielä jonkinlaisen pikakatsauksen historiallisen kielitieteen periaatteisiin, nimenomaan autonomisen historiallisen kielentutkimuksen ja kielikontaktitutkimuksen suhteisiin. Haluan siis tuoda esiin, että "kielitiede tekee sen toisin", ja että muiden lähestymistapojen sekoittaminen kielitieteelliseen argumentointiin johtaa epätodennäköisiin ja epäuskottaviin tuloksiin.

 

Keitä ovat suomalaiset? Ketkä ovat suomalaisia?

Kun puhutaan esimerkiksi "suomalaisista", tarkoitetaan melko mutta ei täysin tarkkarajaista ihmisryhmää. Jonkinlaisen prototyyppisen kovan ytimen tälle käsitteelle muodostavat ne ihmiset, jotka a) puhuvat suomen kieltä, b) ovat "suomalaisen näköisiä" ja polveutuvat (ainakin enimmältään) esi-isistä, jotka ovat asuneet täällä ylimuistoisista ajoista, ja c) pitävät itse itseään suomalaisina, noudattavat tai ainakin ymmärtävät tiettyjä suomalaisia tapoja ja perinteitä. Jokainen tajuaa heti, että nykyisistäkin suomalaisista monet jäävät näiden tiukimpien kriteerien ulkopuolelle, niin kuin seuraavasta leikkimielisestä julkkistaulukosta ilmenee. Kaiken lisäksi tämä taulukko on anteeksiantamattoman karkeistettu: mikään näistä kohdista ei oikeasti ole mustavalkoinen juu/ei-kysymys vaan kaikissa on kirjo vivahteita ja aste-eroja.

Suomalaisia:

äidinkieli

ilmiasu, perimä

kulttuuri, identiteetti

Tarja Halonen

+

+

+

Renny Harlin

+

+

?

Lola Odusoga

+

-

+

Elisabeth Rehn

-

?

+

Eduard Hämäläinen

-

+

?

Neil Hardwick

?

-

?

Omassa lestissäni eli ensimmäisessä sarakkeessa pysyäkseni: Uudempi kielentutkimus on varsin väkevästi kyseenalaistanut ns. äidinkielisen tai syntyperäisen puhujan käsitteen, ajatuksen yhdestä kieliopista, joka jossain kriittisessä vaiheessa iskostuu lapsen aivoihin siksi ainoaksi oikeaksi, ja nykyään korostetaan yhä enemmän niitä vähemmän tyypillisiä mutta silti todettuja tapauksia, joissa äidinkieli unohtuu tai jää toissijaiseksi kakkoskieleksi tai jokin vieras kieli opitaan vielä aikuisiälläkin täydellisesti. Puhumattakaan monikielisyydestä, joka maailmanlaajuisesti katsottuna ei ole mikään anomalia vaan paremminkin normaalitila. Sellaista idealisoitua kielenpuhujaa, jolla suuri osa 1900-luvun kielitiedettä itse asiassa operoi, eli yksikielisen homogeenisen kieliyhteisön asukkia, ei todellisuudessa liene olemassa kuin aniharvoin jos silloinkaan. Näin ollen edes siihenkään kysymykseen, onko jonkun ihmisen äidinkieli suomi vai ei, ei välttämättä aina voi selvästi vastata.

Kieli, geenit ja kulttuuri eivät siis osu yksiin edes nykyhetkessä, saati sitten historiassa. Jokainen tietää esimerkkejä kehityslinjoista, joissa esimerkiksi jonkin ihmisryhmän kieli vaihtuu ilman vastaavia muutoksia genetiikassa tai kulttuurissa (esimerkiksi niillä Suomen saamelaisilla tai romaneilla, jotka kielellisesti suomalaistuvat vaikka pitävät kiinni jossain määrin erilaisesta identiteetistä ja tavoista). Tällaisen ryhmän taustan kehityslinjat harottavat siis menneisyydessä eri suuntiin: kielellä on omat taustansa, geeneillä toiset ja kulttuurilla luultavasti kolmannet jollei neljännetkin. Mikko Korhosen vertausta käyttääkseni: kansan juuret ovat kuin kuusen, eivät kuin porkkanan tai voikukan. Pitkän päälle tämä alkaa koskea kaikkia tunnettuja kansoja. Tuhat vuotta sitten ei ollut olemassa suomalaisia nykyisessä mielessä, eikä suomen kieltä nykyisessä mielessä. Oli väestöä, jolta suuri osa meidän nykyistä perintömassaamme on peräisin, oli kielimuotoja, joista suomi on kehittynyt mutta joita ei tuolloin pystynyt millään vesitiiviillä rajalla niputtamaan yhteen ja erottamaan karjalan kielen tai viron kielen esivaiheista.

 

Kieli, kulttuuri ja geenit

Mutta ei tässä kyllin. Myös ne menetelmät, joilla näitä eri suuntiin sojottavia juuria kaivetaan esiin, eli se, mitä näistä juurista pystytään sanomaan, ovat erilaisia. Ja oikeastaan erilaisia olemukseltaan ovat nämä juuretkin. Tätä haluaisin havainnollistaa seuraavalla taulukolla.

kieli

biologinen perimä

kulttuuri, etnos

kielitiede

genetiikka, antropologia

arkeologia, historia, perinteen- ja kulttuurintutkimus...

autonomiset menetelmät: kielen- ja kielikunnansis. vertailu

väestögenetiikan menetelmät

(monenlaisia menetelmiä)

lainasana- ym. kielikontaktitutkimus

sulkeinen ja strukturoitunut systeemien kokonaisuus, joskin joustava ja venyvä

sulkeinen kokonaisuus

avoimia, löyhiä ja vaihtelevia systeemejä

välittyy pääosin samana (vaikka muuntuen), tyypillisesti biol. jälkeläisille

välittyy vain biol. jälkeläisille, 50-50-sekoittuen

välittyy sekä biol. jälkeläisille että muille, muuntuen ja sekoittuen

Kulttuuri ja etninen identiteetti ovat kasauma monenlaisia systeemejä, toiset tiukemmin, toiset hatarammin järjestyneitä, kaikki avoimia ja muuttuvaisia ja joka suhteessa kovasti vaihtelevia, ja kaikki myös viime kädessä ihmisen vapaasta tahdosta (sikäli kuin tahto voi olla vapaa) riippuvaisia. Vastaavasti kulttuuria tutkivat monet erilaiset tieteenalat monen monituisin menetelmin, joihin olennaisesti kuuluu eräänlainen luova intuitiivinen hahmottaminen, ihmisten toimintatapoihin eläytyminen. Biologinen perimä taas määräytyy tietyn perintöaineksen mukaan, jota voidaan nykyään tutkia tarkoin luonnontieteellisin menetelmin.

Historiallisen kielentutkimuksen kannalta mielenkiintoista on, että kieli on luonteeltaan kahtalainen ilmiö. Toisaalta se on minkä hyvänsä kulttuuri-ilmiön kaltainen (ja usein niihin sidoksissakin), esimerkiksi elinkeinon, uskonnon tai kansanrunouden. Kieli, kuten kulttuuri-ilmiötkin, voi siirtyä sekä vanhemmilta lapsille että aikuisilta ihmisiltä toisille, sitä herkemmin mitä läheisemmät ovat näiden sosiaaliset suhteet. Kieli, kuten kulttuurikin, muuttuu ja kehittyy koko ajan, ei vain sukupolvien vaihdoskohdissa (niin kuin geeniperimä) vaan myös yhden yksilön elinkaaren aikana. (Tämän esille tuominen on uudemman sosiolingvistisen ja "konnektionistisen" kielentutkimuksen ansioita; aiemminhan on autonomisen kielitieteen piirissä ajateltu, että kielijärjestelmän, siis puhujien mielessä olevan kieliopin, muutokset tapahtuisivat pääasiassa kieliopin omaksumisen, siis lapsen kielenoppimisen yhteydessä.) Ja kieli, kuten kulttuurikin, ottaa normaalisti koko ajan vaikutteita naapureiltaan – tai paremminkin kielen puhujat ottavat vaikutteita kieleensä. Vaikutteet voidaan sulauttaa täysin oman systeemin osaksi: suomalaisille sekä joulun viettäminen että sana joulu ovat nykyään mitä ominta omaa, vaikka jouluperinteemme ovat sekoitus pakanallisia ja kristillisiä aineksia eri puolilta maailmaa ja joulu-sana suomessa germaaninen laina.

Toisaalta kieli kuitenkin poikkeaa kulttuuri-ilmiöistä ja muistuttaa geneettistä perimää joissakin ratkaisevissa suhteissa. Kulttuuri-ilmiöistä tuskin mikään muu on niin tiiviisti sidoksissa koko ihmisenä olemiseen ja niin välttämätön ihmiselle ja yhteisölle kuin kieli: joku kieli on jokaisella yksilöllä oltava, ja kieli määrittelee kansallisen yhteenkuuluvuuden tehokkaammin kuin mikään kulttuurin osatekijä. Kieli omaksutaan jo hyvin varhaisessa lapsuudessa ja lähes poikkeuksetta biologisten vanhempien kieli (ainakin jokin niistä), vaikka muitakin mahdollisuuksia on.

Kielen mekanismit ovat usein tiedostamattomampia kuin kulttuurin osatekijät ja siten ihmisen vapaan tahdon ja valinnan ulottumattomissa. (Tätä ehkä havainnollistaa tarina englantilaisesta lottovoittajasta, jolta puuttui hienostokouluissa muovattu puhetapa ja joka siksi ei suureksi surukseen koskaan päässyt mukaan hienompien seurapiirien pyörteisiin. Rahaa olisi riittänyt vaikka minkälaisiin trendiharrastuksiin, muotivaatteisiin ja taide-esineisiin, mutta rahvaanomaista aksenttia oli, näin kertoo tarina, yhtä mahdoton muuttaa kuin "väärää" ihonväriä.) Ja ennen kaikkea kielen ainekset ja mekanismit muodostavat kokonaisuuden, jota voidaan varsin pitkälle kuvata autonomisen kielitieteen keinoin, itseriittoisena umpiosysteeminä, jossa kaikki riippuu kaikesta ja kaikella on oma asemansa tai funktionsa järjestelmän toiminnassa.

Sikäli kuin kieli on sulkeinen ja vapaasta tahdosta riippumaton järjestelmä, sen välittyminen ja muuntuminenkin voidaan nähdä itsenäisenä ja omalakisena järjestelmänä. Kieli on kokonaisuus, joka välittyy seuraaville puhujapolville kokonaisuutena, vaikka koko ajan muuntuenkin. Juuri tässä on perinteisen historiallisen kielitieteen vahvuus: kielen muutokset voidaan kuvata eräänlaisina luonnonlakeina, koska kieli on omalakinen historiallinen systeemi vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi biologian tutkimien lajien perimä. Esimerkiksi se, millaisia väljiä vokaaleja kantakielessä on ollut, voidaan päätellä toisaalta tytärkieliä vertailemalla mutta toisaalta myös niihin yleisiin lainalaisuuksiin nojaten, joiden tiedämme säätelevän kielten vokaalijärjestelmien rakennetta. Tämä on mahdollista, koska vokaalijärjestelmä on varsin pieni ja sulkeinen kokonaisuus ja koska tiedämme, että vokaalijärjestelmiä eivät yleensä heiluttele mitkään ei-kielelliset seikat, kuten puhujien elinolojen tai mieltymysten muutokset.

Tämän takia perinteisen historiallisen kielitieteen data on niin kovaa. Kysymys ei ole pelkistä hypoteeseista. Se, että suomen ja unkarin kielet ovat sukua keskenään, on yhtä tiukasti ja tieteellisesti osoitettu asia kuin ihmisen ja simpanssin (tai simpanssin ja ihmisen, tässä vertauksessa ei ole kyse mistään arvoarvostelmista) sukulaisuus. Se, joka kiistää tämän, ei tajua ihmiskielen historiallista ulottuvuutta eikä ymmärrä, mitä kielisukulaisuus tarkoittaa. Olennaista ei ole se, että suomen kieli nykyään muistuttaa ruotsia ehkä jopa enemmän kuin unkaria tai että simpanssilla ja kissalla on turkki mutta ihmisellä ja sinivalaalla ei. Olennaista on se, että suomi ja unkari voidaan polveuttaa yhteisestä kantakielestä siinä missä ihminen ja simpanssi yhdestä esihistoriallisesta kädellisten kantalajista.

 

Miten kieli eroaa muista kulttuuripiirteistä, eli, vielä kerran: kielihistoria on kovaa tiedettä

Miten tähän sitten kuuluvat kielikontaktit ja se, että Kalevi Wiikin ja hänen kannattajiensa näkemykset, joita tarjoillaan vaihtoehtona perinteiselle historialliselle uralistiikalle, kulkevat nimenomaan "kontaktiteorian" nimellä? Tässä yhteydessä on puhuttava siitä, miten kielen esihistorian tutkimus eroaa sekä kulttuurin esihistoriasta että geeniperimämme juurten tutkimuksesta.

Koska kieli on suhteellisen sulkeinen ja rakenteinen systeemi, sen ainekset eivät kontaktitilanteessa sekoitu yhtä vapaasti ja iloisesti kuin kulttuurin muodot. Joulukuuseen voi ripustaa afrikkalaisia perinnekoristeita tai basmatiriisiä syödä pahkakiposta saunan jälkeen cowboy-buutsit jalassa, mutta kielessä on alueita, joihin vieraan vaikutuksen on hyvin vaikea (joskaan ei ehkä täysin mahdoton) tunkeutua. Sä voit olla kreisi tai cool tai out, mutta juuri nyt en osaa kuvitella yhteyttä, jossa suomalainen käyttäisi englanninkielisiä persoonapronomineja tai lukusanoja tai panisi monikon päätteeksi t:n sijasta s:n. Ja juuri sellaisten ainesten kuin persoonapronominien, lukusanojen tai keskeisimpien kieliopillisten elementtien vertailuun perustuu perinteinen kielisukulaisuuden kuvaus.

Se ajatus, jota Kalevi Wiikin aatetovereista etenkin unkarilainen János Pusztay on kehitellyt,[3] eli että yhden kantakielen sijasta olisi ollut olemassa kontaktivyöhyke tai kieliliitto, jossa kontaktoivat kielet vähitellen muuttuvat yhä samanlaisemmiksi, siis eräänlainen "kielikuntahautomo", jossa syntyy kantakieliä tai kenties kieliperheitä, on valitettavasti aivan perusteita vailla. Yhtään esimerkkiä tällaisesta ei tiedetä, kun sitä vastoin ns. perinteisestä kielisukupuusta eli kantakielen jakautumisesta tytärkieliksi on useita todistettuja esimerkkejä.

Kielikontaktit kyllä vaikuttavat kielten muuntumiseen ja saattavat jopa laukaista sisarkielten eriytymisen toisistaan. Tällainen näkemys ei uralilaisessakaan kielitieteessä ole mitään uutta vaan jo perinteisesti käytetty selitysmalli; esimerkiksi Lauri Postin[4] klassisen ajatuksen mukaanhan suomen ja sen lähisukulaisten kantamuoto erosi saamelaiskielistä ennen kaikkea balttilaisten ja germaanisten vaikutusten takia, eli itämerensuomalaiset kielet olisivat tavallaan "germaanistunutta saamea". Mutta kantakielestä tytärkieleksi kehittynyt kieli on silti olemukseltaan saman jatkumon osa ja kantaa sisällään kantakielen perimää, jota voidaan tieteellisesti tutkia, aivan samoin kuin ihminen kantaa sisällään apinaihmisten ja ihmisapinoiden perintöainesta. Voisi sanoa, että kielikontaktit vaikuttavat kielen kehitykseen aivan samoin kuin ulkoiset olosuhteet ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että kirahville kehittyi pitkä kaula ja ihmiseltä karisi turkki. Mutta kielten sekoittumisesta ja samanlaistumisesta puhuminen on nykytietämällä vähän kuin väitettäisiin, että parturoidulle apinalle syntyy karvattomia poikasia.

Miten kieli eroaa geeniperimästä, eli: kyllä kontakteillakin on merkitystä

Toisaalta kielen historiallinen jatkuvuus eroaa myös geeniperimän historiallisesta jatkuvuudesta: geeneistä syntyy jokaisessa sukupolvessa uusi fifty-fifty-sekoitus, mutta kielet eivät sekoitu keskenään samalla tavalla. Mustaihoisen ja valkoihoisen ihmisen lapsista tulee ruskeita, tai lapsi voi saada isänsä silmät mutta äitinsä nenän – mutta suomen- ja ruotsinkielisen lapset puhuvat suomea tai ruotsia tai molempia, eivät suomen ja ruotsin välimuotoa. Aika usein käy niinkin, että kielistä periytyy lapsille vain toinen: olen viime vuosina Itävallassa nähnyt puoliksi suomalaisia lapsia, jotka varmaankaan eivät tule välittämään omille, perimältään neljännessuomalaisille, lapsilleen suomen kieltä ensinkään. Jos tällaisia tapauksia on enemmän, jos väestöt ovat pieniä (ajatellaan nyt, että nykyisessä Suomessa saattoi asua ennen maanviljelyksen tuloa ehkä kolmisentuhatta ihmistä) ja jos avioliittosysteemi on eksogaaminen eli puoliso pitää hakea vieraasta heimosta, on mahdollista, että väestön perimä muuttuu melkoisesti ilman, että kielessä tapahtuisi merkittäviä muutoksia, jotka pystyisi selittämään jonkin vieraan kielen vaikutukseksi.

Kuitenkin on toisaalta totta, että kieli voi ottaa vastaan melkoisesti vieraita vaikutteita: sanoja, mutta myös äänteitä, ääntämistapoja ja lauserakenteita, joskus jopa kieliopillisia aineksia. Tässä voidaan nähdä jonkinlainen jatkumo, jonka alkupäässä on muutamien satunnaisten lainasanojen omaksuminen satunnaisten kontaktien yhteydessä, loppupäänä taas »death by borrowing» eli valtakielen kuolemansyleily. Siinä puristuksessa ovat nykyään lukemattomat vähemmistökielet kautta maailman: kun puhujat hallitsevat valtakieltä täydellisesti ja käyttävät sitä yhä enemmän, valtakielestä voidaan ottaa mitä hyvänsä aineksia tai rakenteita, kunnes oma kieli ei enää välity omaehtoisena systeeminä jälkipolville. Joissain tapauksissa sen jäänteet jäävät sinnittelemään valtakielen kielioppiin uponneina, niin kuin niissä Euroopan romanien puhumissa kielimuodoissa, joissa keskeiset sisältösanat ovat romania mutta kieliopilliset elementit kunkin maan valtakieltä.

Mustan skenaarion mukaan siis yhä voimistuvan lainautumisen lopputuloksena on kielen kuolema eli väestön kielenvaihto. Mutta kielenvaihtoon voidaan päätyä myös kertarutinalla, eli puhujat vaihtavat kieltä parin-kolmen sukupolven kuluessa – näin on käynyt esimerkiksi monille Amerikan siirtolaisryhmille tai aikoinaan Afrikan eri kieliyhteisöjen parista raastetuille plantaasiorjille. Euroopankin kielimuotojen historiaan kuuluu samantapaisia kielenvaihtoprosesseja. Niin kuin taannoin Suomen Lapissa leimahtaneen jupakan yhteydessä selvisi, monet Lapin kieleltään ja identiteetiltään suomalaiset ihmiset ovat kirkonkirjojen todistuksen mukaan muutama sukupolvi sitten »lappalaisina» luetteloihin merkittyjen ihmisten jälkeläisiä eli varmastikin geneettisesti saamelaisia.

Tällä tavalla selittyy, miksi kielisukulaisuus ja geneettinen sukulaisuus eivät vastaa toisiaan: geeniperintö säilyy vaikka oheneekin, ja ohenee tiettyjen säännönmukaisuuksien mukaan, kieliperintö saattaa säilyä kokonaan tai häipyä kokonaan. Tällä tavalla on mahdollista, että suomalaiset ovat erinäköisiä kuin unkarilaiset, siperialaisista kieliserkuistamme puhumattakaan, tai vaikkapa – slavistikollega Jouko Lindstedtin hyvää esimerkkiä lainatakseni – kun pannaan puolalainen ja bulgaari vierekkäin, jokainen tajuaa maalaisjärjelläkin, etteivät nämä ihmiset ole samojen esivanhempien jälkeläisiä, ja silti puolan ja bulgarian kielet ovat yhtä ilmiselvästi varsin läheistäkin sukua keskenään. Sellaiselle kielentutkijalle, joka haluaisi selvitellä ei vain kielen vaan sen puhujien, kansan, esihistoriaa, tämä on tietenkin perin lohdutonta sanomaa: useiden biologisten esivanhempiemme, pahimmassa tapauksessa melkeinpä kaikkien, puhuma kieli jää historian hämärän peittoon, ja se, mitä esimerkiksi fennougristiikka pystyy suomen kielen alkuperästä kertomaan, on vain hyvin pieni osa siitä koko kielimaisemasta, jossa esi-isämme ovat liikkuneet. Monet heistä ovat hyvinkin saattaneet puhua jotakin tykkänään toista kieltä, josta emme enää saa kielitieteen keinoilla mitään selville. Vai saisimmeko sittenkin?

Mitä tapahtuu, kun kielet kohtaavat?

Hukkuvan oljenkorreksi historialliselle kielikontaktitutkijalle jää se mahdollisuus, että kieli ei ehkä vaihtuisikaan täydellisesti vaan omaksuttuun uuteen kieleen jäisi vanhasta kielestä joitain jäänteitä, substraattia. Sillä alueella, johon historiallisen kielentutkimuksen koetellut menetelmät parhaiten purevat, eli sanastontutkimuksessa, substraattiselityksiin voidaan turvautua etenkin silloin, jos mitään muuta selitystä ei löydy. Kun esimerkiksi germaanisissa kielissä on sellaista sanastoa, jolla ei ole vastineita muualla indoeurooppalaisessa kieliperheessä ja jonka äännerakenne tuntuu jotenkin johdonmukaisesti poikkeavan vanhojen indoeurooppalaisten sanojen äänteellisistä ominaisuuksista, on luontevaa ajatella, että kyseessä olisi sukupuuttoon kuolleiden muinaisten eurooppalaiskielten perintö. Tai kun itämerensuomalaisissa kielissä on sadoittain sanoja (esimerkiksi pehmeä, kova, kuiva, korkea, jänis, hauki, nummi, oja...), joille ei ole muuta alkuperäselitystä keksitty, niitä voidaan epäillä "paleoeurooppalaiseksi" substraattisanastoksi, kuten aikoinaan Paul Ariste esitti.[5] Tämä selitys on kuitenkin metodisesti todellakin viimeinen hätäkeino, oikeastaan vain toinen tapa ilmaista se, että parempaa selitystä ei ole löydetty: jos löytyy jokin alkuperäselitys, jolle on muitakin perusteita joko kielisysteemissä itsessään tai muissa kielissä, se hyvin helposti ajaa substraattiselitysten ohi. Näin on monille itämerensuomen sanoille viime vuosina käynytkin: esimerkiksi hauki ja oja saattavat sittenkin olla lainasanoja erilaisista indoeurooppalaisista kielimuodoista, ja nummi saattaa kenties olla ikivanha omaperäinen sana, jolla on sukulaisia Siperiassa asti.

Mutta aina ei substraatiksi tarvitse jäädä edes sanastoa. Kielikontaktitutkimuksen gurut Sarah Grey Thomason ja Terrence Kaufman esittävät kuuluisassa käsikirjassaan,[6] että nopeasta kielenvaihdosta jäävä substraatti on tyypillisesti muualla kuin sanastossa. Uutta kieltä oppiva ihminenhän haluaa oppia nimenomaan uuden kielen sanoja, mutta ei aina tajua eikä aina osaakaan kiinnittää vastaavaa huomiota ääntämiseen ja lauserakenteisiin. Niinpä, jos nopean ja täydellisen kielenvaihdon yhteydessä substraattia jää, se sijaitsee ääntämyksessä (tietynlaisena »aksenttina») tai lauseopissa. Tässä on se selitysmalli, johon Kalevi Wiik kohutun teoriansa ydinkohdat perustaa: Pohjois-Eurooppa Brittein saarilta Puolaan eli jääkautinen jäätikönreuna-alue on muinaista uralilaisten kielten puhuma-aluetta, koska näiden alueiden kielissä on nykyäänkin sellaisia äänteellisiä ominaisuuksia, jotka hänen mielestään voidaan selittää uralilaisten kielten jättämäksi »korostukseksi».

Tämä ajatushan ei tunnetusti pidä kutiaan: niin kuin useamman indoeuropeistin voimin on osoitettu, ne ilmiöt, jotka Wiikin mukaan ovat uralilaista perua germaanissa, joko ovat vähintäänkin riittämättömästi perusteltuja (niille voisi löytyä vähintään yhtä hyviä muitakin selityksiä) tai eivät sovi yhteen tähänastisen tutkimustiedon mukaisten ajoitusten ym. yksityiskohtien kanssa.[7] Mutta on yleisempiäkin syitä, joidenka takia tämä selitysmalli ylipäätään on vähän kyseenalainen.

Jos kielenvaihto nimittäin on nopea ja täydellinen, eli puhujat omaksuvat uuden kielen koko sanaston ja kieliopin, heidän kieleensä harvoin jää mitään muitakaan selviä jälkiä vanhasta kielestä, tai jos jää, niin ne haihtuvat viimeistään parin seuraavan sukupolven mittaan. Thomason ja Kaufman itse huomauttavat, että substraatin merkitystä kielessä herkästi liioitellaan. Substraatin jälkiä on myös vaikea yksiselitteisesti tunnistaa. Usein väitetään, että Pohjois-Amerikan mustien englannin kieli on selvästi erilaista kuin valkoisten, kenties suorastaan oma kielensä, Ebonics. Kuitenkaan tämän kielen alkuperästä ja siitä, palautuuko se johonkin yhtenäiseen, entisten afrikkalaiskielten jälkiä säilyttäneeseen kielimuotoon, ei ole saatu kiistämättömiä todisteita eikä tutkijoiden kesken minkäänlaista yksimielisyyttä aikaan, vaikka puhujien kielenvaihdosta ei ole aikaa kuin pari-kolmesataa vuotta.

Jos kielenvaihto taas on hitaampi tai vajaampi, eli puhujat eivät pääse kunnolla käsiksi uuteen kieleen tai heillä on jokin syy pitää kiinni myös vanhasta kielestään, silloin substraattikielestä jää yleensä muunkinlaisia jälkiä kuin vain jotkin tietyt ääntämistavat, eli myös esimerkiksi sanastoa. Wiikin mallin mukainen tilanne, jossa siis uralilaisten kielten ääntämys olisi lyönyt germaanisiin kieliin syvät jäljet mutta uralilaisperäistä sanastoa ei silti juuri löytyisi, edellyttää siis sosiolingvistisesti melkoisen poikkeuksellisia oloja. Perin ihmeellistä olisi myös, kuten Wiikin kriitikoista etenkin Petri Kallio on huomauttanut, että kaikille esikantagermaanissa tapahtuneille keskeisille äänteenmuutoksille löytyisi yksi yhteinen syy, kun ei mistään nykyään tunnetusta kielestä pystytä osoittamaan, että yksi ainoa vaikuttaja tai taustatekijä selittäisi niiden kaikki olennaiset äännekehitykset.

Tässä itse asiassa on ongelman ydin ja tämän esitelmän kielitieteellinen pääpointti. Kielten kontaktoidessa tapahtuvat ilmiöt ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden tutkimuksessa mahdollisimman yksinkertaisen selityksen (Kalevi Wiikin ilmausta käyttääkseni "suuren kärpäslätkän") etsiminen ei ole järkevää. Siihen, mitä kielikontaktissa tapahtuu, vaikuttavat niin monet tekijät, sekä kielen itsensä sisällä ja kahden kohtaavan kielisysteemin välillä että kieltä puhuvissa yhteisöissä ja kieltä puhuvien yksilöiden pikku päissä, että mitään yhtä suurta selitystä kaikkien kontakti-ilmiöiden taakse ei kannata edes yrittää rakennella. Nuori sveitsiläinen kielitypologi Bernhard Wälchli[8] ilmaisee asian tyylikkäästi suunnilleen näin: tarkemmin tutkittaessa kielikontaktitilanteesta paljastuu lähes aina hieno ja herkkä toisiinsa kietoutuvien kielikontaktien, perittyjen kehityssuuntien ja omaperäisten uusien kehityksien vuorovaikutus. Tämän vuorovaikutuksen kimppuun ei minusta isolla kärpäslätkällä ole mitään asiaa.

 

Miksi juurista kiistellään, ja missä?

Lopuksi kannattaisi miettiä, miksi ja mistä tämä suuri haloo oikeastaan on noussut. Suomalaisilla selvästikin on jokin omaan ominaislaatuunsa liittyvä ongelma: suomalaisten alkuperä on kysymys, johon pitää löytää vastaus, mieluiten vielä yksinkertainen vastaus. Samaan aikaan ranskalaisilla tai briteillä ei tunnu olevan mitään erityistä tarvetta käydä suurta kansalaiskeskustelua siitä, mistä he ovat tulleet (ja ovatko he ylipäätään »tulleet jostakin», ja mitenkä heidän eurooppalaisuutensa sopii yhteen sen kanssa, että kielisukulaisia on Intiaa myöten), ja saksalaisilla puolestaan on jo riittävän ikäviä kokemuksia kansallispopulistisista juuriteorioista. Sitä vastoin Itä-Euroopasta löytyy runsaasti vertailukohtia suomalaisten juuridebatille: sosialismin luhistuttua on syntynyt suuri arvosekaannus ja käynnistynyt raivoisa uuskansallismielinen identiteetin jälleenrakennustyö, jonka tiimellyksessä kaapin pohjilta kaivetaan mitä merkillisimpiä huuhaateorioita.

Unkarissa on tuhansittain ihmisiä, jotka uskovat lujasti, että suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on imperialistinen salajuoni, jolla unkarilaiset halutaan nöyryyttää tekemällä heistä Euraasian primitiivisimpien kansojen sukulaisia, ja että todellisuudessa unkarin kieli on sukua turkkilaiskielille, sumerille, japanille tai jonkin ulkoavaruuden sivilisaation kehittyneemmille kielimuodoille. Debreceniläinen kollega kertoi, miten yleisötilaisuudesta, jossa asiantuntijapaneeli vastasi kysymyksiin suomalais-ugrilaisesta kielisukulaisuudesta, poistui kiukkuinen ukkeli mutisten ovessa äänekkäästi: "Taas sitä samaa kommunistipropagandaa!"[9] Samoin jotkut sloveenit eivät mielestään ole mitään slaaveja vaan muinaisten illyyrien tai veneettien jälkeläisiä[10] (niin kuin varmasti geeneiltään ainakin osaksi hyvinkin voivatkin olla), muinaiskansojen siis, joista ei kovin paljoa tiedetä ja joiden kulttuuria ja historiaa voi vapaasti kuvitella niin loistavaksi kuin haluaa. Ukrainassa puolestaan on äänekkäitä vaihtoehtoihmisiä, joiden mielestä ukrainalaiset ovat asuneet nykyisillä sijoillaan ihmiskunnan aamusta saakka,[11] siis jo silloin, kun Ukrainan refugiumia Wiikin teorian mukaan kansoittivat uralilaisten esi-isät.

Suuren juuridebatin syntyminen on siis jollakin tapaa itäeurooppalainen piirre. Sen taustalla on varmasti paljon kansallista alemmuudentuntoa – kun Euroopan suurilla kansoilla on komea kulttuuri- ja valtiohistoria, niin meillä pitää olla historiaa, vaikka vähemmän komeaakin, niin vieläkin pitemmälti. Toinen taustatekijä löytyy kansallisesta historiasta: identiteettiongelmaisilla Itä-Euroopan mailla on tyypillisesti takanaan kansallisromantiikan vauhdittama kansallinen herääminen, johon liittyi kirjakielen kehittäminen ja sen puhtauden vaaliminen suurena kansallisena projektina. Kansallisesta identiteetistä tehtiin mahdollisimman yhtenäinen möhkäle, joka sidottiin mahdollisimman yhtenäiseen, puhtaaseen ja oikeaan kieleen, kansallisuuden tärkeimpään tuntomerkkiin: olet (et ole) oikea suomalainen, jos puhut (et puhu) oikeaa suomen kieltä. Siksi ihmisten on vieläkin vaikea sulattaa sitä ajatusta, että heidän kielensä voisi olla peräisin yhtäältä ja geenit toisaalta tai vaikka miten monesta suunnasta. Jos tällaisia periaatteessa realistisia ajatusmalleja sitten tarjoillaan, on tehtävä, niin kuin Kalevi Wiik on tehnyt, eli kompensoitava Suuren Kertomuksen menetys – me emme olekaan vaeltaneet Volgan mutkasta tänne luvattuun maahan – toisella suurella kertomuksella: me olemmekin, me kaikki ilman kummempia krumeluureja, olleet täällä alusta alkaen, me olemme itse asiassa koko Pohjois-Euroopan kansojen äiti.

Tätä kysymystä sietäisi tutkia lisää, ja heitän pallon etenkin aate- ja psykohistorioitsijoiden suuntaan. Omasta puolestani palaisin vielä lopuksi kysymykseen: mitä suuri juurikeskustelu kertoo kielitieteen asemasta, tehtävästä ja tilasta?

 

Kielitieteen vastuu

Mielestäni juurikeskustelussa korjataan kahden tieteenhistoriallisen erehdyksen tai virhekehityksen katkeraa satoa. Ensimmäinen näistä on ollut ns. klassinen harha: usko siihen, että kielitieteen oikea, puhdas, aito ja eheä tutkimuskohde, siis täydellinen, säännöllinen ja ehjä kielisysteemi, on todella olemassa jossakin. Koska meillä on nämä hienot metodit, niin täytyyhän jossakin olla niiden veroinen tutkimuskohde... Antiikin ajatusmaailmaan perustuvassa traditiossa uskottiin muinaiseen kulta-aikaan, jolloin kaikki oli hyvää ja virheetöntä, kielikin, ja siitä pitäen kaikki on vain rappeutunut. Sittemmin palvottiin aitoa, turmeltumatonta kansankieltä, ja 1900-luvun jälkipuoliskolla kielitieteen tutkimuskohde siirtyi ihmismielen syvyyksiin: kielitiedettä eivät muka kiinnosta todelliset puhunnokset kaikkine virheineen ja omituisuuksineen vaan idealisoitu kielikyky, siis puhujan päässä kieltä ymmärtävä ja tuottava kielikone.

1800-luvulla, jolloin näkemys tieteestä oli yleisesti historioiva, klassinen harha paitsi motivoi kielihistoriallista tutkimusta myös antoi sille positiivista arvolatausta, jonka ansiosta se entistä paremmin kelpasi kansallismielisen historiantutkimuksen käyttöön: tässä etsitään meidän kansamme aitoja, puhtaita ja vieraiden vaikutusten vääristämättömiä juuria. 1900-luvulla taas klassinen harha, muiden tekijöiden ohella, johti historiallisen kielentutkimuksen marginalisoitumiseen: koska tutkimuskohde on turvassa pahalta maailmalta nykyhetkeä elävän puhujan pään sisällä, on ensin selvitettävä, miten systeemi nykyhetkessä toimii, ja sen historia on vasta toissijainen kysymys. Koska systeemiä nykyhetkessä ei ole vielä saatu täydellisesti kuvattua, ei sen historiaan päästy monissa koulukunnissa ollenkaan käsiksi, ja näin varttui kokonaisia kielentutkijapolvia, joiden tiedot kielihistorian olemuksesta ovat pelottavan niukat.

Toinen, tähän liittyvä, virhekehitys on ollut kielitieteen eräänlainen alemmuuskompleksi tai itserefleksion puute. Kun kielitieteen merkillistä kahtalaista luonnetta eksaktien luonnontieteiden ja sotkuisten ihmistieteiden rajalla ei ole tajuttu, sitä on yritetty markkinoida jompanakumpana, joko neuropsykologian tai historian pikku apulaisena. Kielentutkijat, joiden muuten on vaikea löytää poliittista motivaatiota ja oikeutusta saamilleen verovaroille, ovat tässä osasyyllisiä. Tämän ajattelutavan – »kiltti valtiovalta, anna minulle vähän tukea, niin selvitän kansamme juuret ja rakennan meille kansallisen identiteetin» – edelläkävijänä Suomessa voidaan itse asiassa pitää tämän tilaisuuden symbolista isäntää M. A. Castrénia, joka itse myönsi, että samojedikielten kielioppien kirjoittaminen on vain välikappale kansallis-ideologisen päämäärän saavuttamiseksi, sen osoittamiseksi, että suomalaiset eivät ole orpo kansansirpale.

1900-luvun mittaan kielitiede sitten käänsi takkinsa ja siirtyi kansallisen historiankirjoituksen palveluksesta luonnontieteiden kelkkaan: »Mr President, tukekaa meitä niin selvitämme, miten ihmisiä kielellisesti manipuloidaan, tai rakennamme puhuvan ja kääntävän tietokoneen, joka kommunikoi ulkoavaruuden öttiäisten kanssa. Me olemme nähkääs science, oikea kova ja hyödyllinen tiede, eikä meillä ole mitään tekemistä joidenkin pölyisten käsikirjoitusten penkojien tai kielifilosofoivien runotyttöjen kanssa.» Tämä näkemys ei kuitenkaan levinnyt laajalle tiedepiirien ulkopuolelle, ei varsinkaan Itä-Euroopan umpiperissä, missä kansalliseen ja kielelliseen identiteettiin liittyvät ongelmat pitivät hengissä kielitieteen, tai ainakin kansalliskielen tutkimuksen, varhaisempaa sosiaalista tilausta.

Sitten tapahtui jotain, joka teki mahdolliseksi yhdistää nämä molemmat motivaatiot. Itä-Euroopan poliittiset murrokset tekivät kansallisen historian ja identiteetin uudelleenarvioimisen taas ajankohtaiseksi, ja toisaalta tarjoutui ajatus yhdistää kielitieteen tuloksia uuteen muotitieteeseen genetiikkaan. Nyt olisi siis tarjolla sekä kansallis-poliittista että luonnontieteellistä mediaseksikkyyttä. Ja koska kielitieteen omasta ongelmallisesta olemuksesta ei tiedetä tarpeeksi, monitieteellisyydellä markkinoitu ajatusmalli myy kuin häkä, mitä siitä, että lähtökohtien mielekkyyttä ei kukaan ole ehtinyt tässä tohinassa kysymään.

Mitä kielitieteen pitäisi tehdä näitten vikaan menneiden kehitysten korjaamiseksi? Ensinnäkin, naiivin 70-lukulaisen valistushengen kasvatti kun olen, uskon yhä lujasti siihen, että ihmisiä pitäisi valistaa, ihan aakkosista alkaen, ja että veronmaksajilla on oikeus tietää, mitä heidän rahoillaan tehdään, eli myös, mitä kielitiede on. Ei siis pelkästään, mitä kieli on ja millaisia kieliä on olemassa, vaan millä tavoin ja miksi kieltä tutkitaan, mitä sen avulla voi saada selville ja mitä ei. Suomalais-ugrilaisen historiallisen kielitieteen saavutuksista on vaikea kertoa sellaiselle yleisölle, jolle kielitiede on pelkästään kielten osaamista ja kääntämistä tai pilkkusääntöjen keksimistä ihmisten kiusaksi.

Toiseksi kielitieteen olisi nostettava oma yhteiskunnallinen roolinsa selvemmin pöydälle ja pohdittava myös tieteenulkoista legitimaatiotaan. Yksi puoli tästä asiasta on viime aikoina alkanut jo ilahduttavasti saada julkisuutta, nimittäin kielellisen monimuotoisuuden säilyttäminen, sen ymmärtäminen, miten luonnollista ja tavallista monikielisyys ihmiselle on, ja uhanalaisten kielten suojelu. Tehtävää tällä sektorilla on kuitenkin edelleen. Aivan äskettäinhän julkistettiin Virossa tutkimustuloksia, joiden mukaan yli puolet oppikoululaisista olisi valmis luopumaan viron kielestä, jos siitä olisi taloudellista hyötyä, kolmasosa panisi lapsensa mieluiten englanninkieliseen lastentarhaan ja kouluun, ja neljäsosa uskoo, että heidän lastensa työikään tullessa viron kielellä ei ole enää työelämässä mitään merkitystä. Samantapaisista kehityksistä ovat Suomessakin alkaneet äidinkielen asiantuntijat varoittaa.

Ennen kaikkea tässä pitäisi purkaa se kummallinen, tunteenomainen ja myyttinen kansallisromanttinen sidos, joka viimeistään 1800-luvulla syntyi kieliprojektin ja kansakuntaprojektin välille, ja tunnustaa, että kieli, biologinen perimä ja kansallinen identiteetti ovat omia omalakisia ilmiöitään, joita kutakin tutkii oma tieteenalansa omalla oikeudellaan. (Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei näiden tieteenalojen kesken voisi olla monitieteistä yhteistyötä, vaan sitä, että kunkin tieteenalan tulokset on ensin tuotettava ja arvioitava kunkin tieteenalan omilla ehdoilla, ennen kuin niitä voidaan järkevästi ruveta yhdistelemään.) Tämän naiivin ja merkillisen identiteettimöykyn purkaminen voisi auttaa meitä selvemmin tajuamaan, että äidinkieli ei ole kulttuuri- tai verenperintömme automaattinen liitännäinen, joka tulee esimerkiksi "suomalaisuuden" myötä kuin Manulle illallinen, vaan tutkimuksen ja huolenpidon tarpeessa omana itsenään. Samoin kieli-kansa-niputuksen purkaminen voisi auttaa meitä paremmin ymmärtämään kielen ja ihmisyyden monimuotoisuutta. Yhtenäiset rotupuhtaat ja monokulttuuriset kansakunnat ovat populistisen politiikan toiveunta, täysin yksikieliset ja täydellisen homogeeniset kieliyhteisöt taas reduktionistisen kielitieteen luoma harhakuva. Kumpiakaan näistä ei ole oikeasti olemassa, ei ole ollut esihistoriallisinakaan aikoina eikä – toivottavasti – ole koskaan tulevakaan.

 

Viitteet

[1] Eberhard Zangger: Die Zukunft der Vergangenheit. Archäologie im 21. Jahrhundert. [München:] Schneekluth, 1998. S. 133.

[2] Ks. Kyösti Julkun kirjoitusta »Suomalaisten kaukaiset juuret» (Kaltio 3/2002) ja sen synnyttämää keskustelua Kaltio-lehden verkkosivuilla.

[3] János Pusztay: Diskussionsbeiträge zur Grundsprachenforschung (Beispiel: Das Protouralische). Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica 43. Wiesbaden: Harrassowitz, 1995. (Ks. myös arvosteluani Finnisch-Ugrische Forschungen -aikakauskirjassa (n:o 54: 1-2, 1997).) Pusztay on esitellyt ajatusmalliaan myös kirjassa Itämerensuomi – eurooppalainen maa (toim. Kyösti Julku, Jyväskylä/Oulu: Atena, 1997).

[4] Postin kuuluisa artikkeli »From Pre-Finnic to Late Proto-Finnic» Finnisch-Ugrische Forschungen -aikakauskirjassa n:o 31 (1953). Ks. myös Petri Kallion uudelleenarviointia Postin hypoteesista symposiumijulkaisussa Facing Finnic (toim. Johanna Laakso, Castrenianumin toimitteita 59, Helsinki 2000).

[5] Laajimmin tätä hypoteesia on selostettu Aristen teoksessa Keelekontaktid (Tallinn: Valgus, 1981).

[6] Thomason & Kaufman: Language contact, creolization, and genetic linguistics. Berkeley: University of California Press, 1988.

[7] Yksityiskohtaisimmin Wiikin hypoteesin virheet on eritellyt indoeuropeisti Petri Kallio Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa (n:o 87, 1997), yhdessä opettajiensa Asko Parpolan ja Jorma Koivulehdon kanssa Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1997-1998, sekä viimeksi symposiumijulkaisussa Finno-Ugrians and Indo-Europeans: Linguistic and Literary Contacts(toim. Rogier Blokland & Cornelius Hasselblatt, Studia Fenno-Ugrica Groningana 2. Maastricht: Shaker, 2002).

[8] »In areal linguistics there is now a growing awareness that there are very few cases of pure and complete determination of development by language contact [--]. If one looks more closely, there is nearly always a delicate intertwining of language contact, a continuation of inherited tendencies and new independent developments.» – Wälchli: »Livonian in a genetic, areal and typological perspective, or Is Finnish better Finnic than Livonian?», symposiumijulkaisussa Facing Finnic (Castrenianumin toimitteita 59, Helsinki 2000).

[9] László Keresztes, p.c.

[10] Jouko Lindstedt, p.c.

[11] Juliane Besters-Dilger, p.c.