Ihmeötököiden maa

(Niille, jotka sattumalta eksyivät tälle sivulle: Olen suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, pitkän linjan Unkarin-ystävä ja unkarin kielen harrastaja sekä Wienin yliopiston professori, osoitetietoni löytyvät URL:n avulla tai tämän jutun lopusta. Tämän kirjoitin pitkällisiä patoutumia purkaakseni – toistaiseksi verkkoon, mutta ehkäpä tämä joskus voisi, lyhempänä ja iskevöitettynä versiona, ilmestyä jollain oikeallakin foorumilla. Omistan kirjoituksen kaikille hienoille ja fiksuille unkarilaisille ystävilleni; sattuneesta syystä monet heistä ovat fennougristeja ja joutuvat tässä kuvailtujen ilmiöiden kanssa ikävästi tekemisiin.
Lisäys: tärkeänä virikkeenä jutun kirjoittamiseen toimi tämä nyest.hu-portaalin artikkeli, josta olen myös tehnyt suomennoksen.)



Suomalainen, joka koulussa on oppinut, että suomi ja unkari ovat sukua keskenään, saattaa nykyään oudosti yllättyä. Unkarilainen uusi tuttavuus ilmoittaakin, että “ne sukulaisuusjututhan on kumottu” ja “sehän oli pelkkää bolševikkipropagandaa”. Oikeastaan koko suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuus keksittiin Wienin Habsburg-hallitsijoiden toimesta, unkarilaisten nöyryyttämiseksi. Itse asiassa unkarilaiset ovat hunnien, skyyttien ynnä muiden idän arojen ylväiden soturikansojen jälkeläisiä, ja siinä sivussa sukua myös sumerilaisille (ja muitakin korkeakulttuureja, etruskeista ja muinaisesta Kreikasta Intiaan, Japaniin, Atlantikseen ja ulkoavaruuteen saakka, voidaan tässä yhteydessä mainita). Tämä on oikeasti tiedetty aina: hunneista unkarilaisten esi-isinähän kerrottiin myös perimätietoon pohjautuvissa keskiaikaisissa kronikoissa. Synkkinä sosialismin vuosikymmeninä tämä oikea tieto eli lähinnä läntisessä maailmassa, unkarilaisten emigranttien omakustanteissa, mutta nyt, kun Unkarin ylpeä kansa on ravistanut kommunismin ikeen harteiltaan, totuus saa vihdoinkin tulla julki. Ja niin se tuleekin: koulutetuistakin unkarilaisista melkoinen osa “ei enää usko” suomalais-ugrilaiseen sukulaisuuteen, ja vaihtoehtoista Unkarin kansan ja kielen esihistoriaa ovat sekä Internet että Unkarin kirjakaupat tulvillaan.

“Vaihtoehtoista”, tieteenteon periaatteista osittain tai tykkänään piittaamatonta kansallisten juurten “tutkimusta” toki harrastetaan monissa maissa, ja Suomessakin sillä on pitkät perinteet, Sigurd Wettenhovi-Aspasta Kalevi Wiikiin tai emerituspsykiatri Panu Hakolan Duraljan-kielikuntateorioihin. Unkarissa tällaisten vaihtoehtoteorioiden asema näyttäisi kuitenkin tällä hetkellä olevan poikkeuksellisen vahva. “Normitieteen” edustajat toki tekevät parhaansa oikean tiedon levittämiseksi, mutta “antifennougristeilla” on paitsi suuren yleisön tietämättömyys puolellaan myös melkoinen poliittinen myötätuuli purjeissaan. Unkarin nykyinen hallitus panostaa tunteelliseen kansallisylpeyteen, mihin kuuluu myös tarunomaisen kunniakkaan historian sekä unkarin kielen ainutlaatuisuuden korostaminen, ja oikeistopopulistinen Jobbik-puolue on suorastaan ottanut “suomalais-ugrilaisuusteorian uudelleenarvioimisen” viralliseen ohjelmaansa (tässä englanninkielinen linkki).

Ei sinänsä ole vaikea selittää, miksi suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus oikeasti pitää paikkansa ja “vaihtoehtoiset” teoriat eivät. Viime kädessä kaikki kiertyy kahteen ydinkohtaan. Suomalais-ugrilaisuuden vastustajat eivät suostu tajuamaan, että a) kielten sukulaisuus, yhteiseen kantakieleen palautuminen, ei tarkoita ymmärrettävyyttä eikä samanlaisuutta eikä tuosta vain avaudu sanakirjoja selailevalle maallikolle, vaan on – jos kysymys on suuremmista aikasyvyyksistä kuin mihin historiallinen muisti ulottuu – todistettavissa vain menetelmillä, jotka vaativat erityistä asiantuntemusta, ja että b) koska kieli ja geenit välittyvät sukupolvesta toiseen eri tavalla, kielihistoria ja väestön biologisen perimän historia eivät varsinkaan isommilla aikaväleillä vastaa toisiaan yks-yhteen. Tätä nimenomaan ei suostuta tajuamaan: “antifennougristeille” heidän vakaumuksensa on tunteenomainen uskon tai suorastaan pyhäksi ymmärretyn isänmaallisuuden asia. Siksi tavallinen tieteenharjoittaja on tämän joukon kanssa yhtä aseeton kuin luonnontieteilijä kreationistien parissa.

Sekä  vaihtoehtoisella “tutkimuksella” että sitä vastaan tähdätyllä valistuskirjallisuudella on Unkarissa pitkät perinteet, kuten vakiintuneista nimityksistä näkyy: antifennougristien teorioita on tapana nimittää mm. muka-kielitieteilyksi (nyelvészkedés) tahi “kangastus-” tai “harhakielitieteeksi” (délibábos nyelvészet). Miklós Zsirain usein siteeratussa valistusteoksessa puhutaan “esihistoriallisista kummajaisista” tai sananmukaisesti “ihmeötököistä” (Őstörténeti csodabogarak, 1943).  Suurin osa tästä kirjallisuudesta on kuitenkin unkarinkielistä – lukuun ottamatta materiaalia, jota etenkin ulkounkarilaiset aktivistit julkaisevat englanniksi ja erityisesti Internetissä – ja asiaa koskevaa debattia käydään näköjään lähinnä Unkarissa sekä unkarilaisissa emigranttipiireissä. Muuten unkarin kielen alkuperää koskeva kiista on siihen perehtyneille ehkä itsestään selvä asia, muille yhdentekevä – tai kenties liian nolo. Siksi kirjoitin tämän jutun. Ja siksi pyydänkin etukäteen anteeksi kaikilta niiltä kunnon unkarilaisilta ja Unkarin ystäviltä, jotka ehkä mieluiten vaikenisivat koko asiasta ja joita kenties tulen tällä kirjoituksella tahtomattani loukanneeksi.


Mistä kaikki alkoi: Kalanrasvan hajuiset sukulaiset ja häijyt Habsburgit

Ajatus siitä, että kaikista keskieurooppalaisista naapurikielistään poikkeava unkarin kieli voisi olla sukua Pohjolan ja Venäjän yhtä kummallisen tuntuisille kielille, liikkui monenkin eurooppalaisen oppineen mielessä jo 1600-1700-luvuilla. Varsinaisesti kuitenkin suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden todisti ensimmäisen kerran unkarilainen tutkija: astronomi János (Johannes) Sajnovics, joka tähtitieteellisellä tutkimusmatkalla Pohjois-Norjaan 1769 havainnoi myös saamen kieltä ja 1770 ilmestyneessä teoksessaan osoitti sen olevan sukua unkarin kielelle (tai, kuten tuon ajan kehittymättömällä terminologialla asia ilmaistiin, “sama”: demonstratio idioma Ungarorum et Lapponum idem esse). Ajatus kielten sukulaisuudesta, siitä, että kielet ajan mittaan voivat jakautua ja muuttua ihan erilaisiksi, oli tuolloin vielä uusi. Sajnovics on itse asiassa luettava historiallis-vertailevan kielitieteen perustajaisiin: Sir William Jones esitti käänteentekevän ideansa sanskritin ja Euroopan kulttuurikielten yhteyksistä eli indoeurooppalaisten kielten sukulaisuudesta vasta 16 vuotta myöhemmin.

Monetkaan unkarilaiset eivät kuitenkaan osanneet olla ylpeitä Sajnovicsin saavutuksesta. Unkari oli vapautunut parisataavuotisesta turkkilaisvallasta mutta saman tien joutunut Itävallan Habsburgien alusmaaksi. Mennyttä olivat ne kunniakkaat ajat, jolloin oikeudenmukainen kuningas Matias Corvinus oli hallinnut euroopankuulussa renessanssihovissaan ja Unkarin kuningaskunta ymmärtänyt itsensä länsieurooppalaisen kulttuurin äärimmäiseksi etuvartioksi. Kuten oikeastaan 1500-luvulta lähtien oli maan tapana ollut, unkarilainen isänmaallisuus kääntyi katsomaan kohti loistokasta menneisyyttään: keskiajalle ja vielä kauemmaksi, puoliksi tarunomaisiin valloittaja-esi-isiin, jotka keskiajan kronikoissa oli yhdistetty hunnien kuningas Attilan ympärille kietoutuvaan tarustoon. Tähän ylimykselliseen ja sotaisaan haavekuvastoon sopivat perin huonosti pohjolan kalanrasvanhajuiset heimolaiset (halzsíros atyafiság), “lappalaiset”, joiden tuolloin yleisesti kuviteltiin olevan apinamaisen rumia ali-ihmisiä tai puolieläimiä (samaan tapaan kuin vaikkapa Afrikan pygmeistä tuohon aikaan ajateltiin), ja joiden ei tiedetty koskaan sotineen, valloittaneen maita tai tehneen urotöitä. Tuohon aikaan tärkeimmäksi argumentiksi suomalais-ugrilaista sukulaisuutta vastaan nousi sen nöyryyttävyys. Eikö kansallisen esihistorian tutkimuksen tehtävä muka ole kohottaa kansan omanarvontuntoa?

Samalla kun 1800-luvun mittaan tutkijat sekä Unkarissa että muualla rakentelivat suomalais-ugrilaisen kielikunnan historian yhä pitävämmäksi todistusverkoksi, monet unkarilaiset edelleenkin katselivat kohti keskiajan hunnitaruja tai hohdokasta itää. Sándor Kőrösi Csoma lähti 1820-luvulla Intiaan etsimään unkarilaisten juuria – niitä tosin ei löytynyt, ei ainakaan nykyisen valtavirtatieteen mielestä, mutta sitä vastoin kiistämätöntä on, että Kőrösi Csomasta tuli matkansa varrella yksi länsimaisen tibetologian perustajista. Turkologi Ármin Vámbéry kävi József Budenzin kanssa niin kutsuttua turkkilais-ugrilaista sotaa, joka sai vähitellen tieteellisen ratkaisunsa, kun kehittyvän historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmillä pystyttiin osoittamaan, että unkarin kielen lukuisat turkkilaiset ainekset eivät ole alkusukulaisuuden perintöä vaan lainasanoja. Tätä tieteellistä ratkaisua vain eivät kaikki maallikot suostuneet hyväksymään eivätkä edelleenkään suostu, ja syyt ovat iloisen tieteenulkoiset, etten sanoisi epätieteelliset.

Etenkin viime vuosikymmeninä 1800-luvun fennougristiikkaa arvioitaessa on esille kaivettu kansallis-poliittinen leimakirves. Sajnovicsin ja hänen seuraajansa, laajemmin suomalais-ugrilaista kielikuntaa käsitelleen Sámuel Gyarmathin unohtaen vaihtoehtoisten näkemysten edustajat keskittyvät niihin kahteen herraan, jotka varsinaisesti vakiinnuttivat suomalais-ugrilaisen kielitieteen Unkarin akateemiseen maailmaan, eli Pál Hunfalvyyn ja hänen oppilaaseensa József Budenziin. Molemmat nimittäin voidaan asettaa epäilyksenalaisiksi syntyperänsä perusteella: Hunfalvy oli silloisessa Unkarissa, nykyisessä Slovakiassa sijaitsevan Zipsin (Szepesség) alueen saksalaisia ja alkuperäiseltä sukunimeltään Hunsdorfer, Budenz taas saksalainen kielentutkija, joka oli muuttanut Unkariin vasta saatuaan Göttingenin yliopistossa kipinän tutkia unkarin kieltä ja sen sukulaisuussuhteita. Tunnetusti Unkari kävi 1800-luvulla ainakin moraalista, vuosina 1848-49 aseellistakin itsenäisyystaistelua Habsburg-monarkiaa vastaan, jonka hallitsijat asuivat Wienissä ja puhuivat saksaa. Johtopäätös on monen nykyajan unkarilaisen mielestä ilmeinen: fennougristiikka on saksalaisten Habsburgien kätyrien keksintöä, ja koko juttu on pantu alulle Wienin hovin mahtikäskyllä. Ketäpä kiinnostaisi, että sekä Hunfalvy että Budenz pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Tai että Hunfalvy toimi vuoden 1848 kapinavaltiopäivien kirjurina ja joutui, kun Unkarin vapaustaistelu 1849 oli kukistettu, jonkin aikaa piileskelemään maan alla. Saati että Itävallan keisarihovi ei todistettavasti missään vaiheessa erityisemmin panostanut fennougristiikan tukemiseen. Unkarissa suomalais-ugrilaista yliopiston oppituolia yritettiin 1800-luvulla pariinkin otteeseen turhaan perustaa, kun Wienin hallinnolta tai sen edustajilta ei hellinnyt sille lupaa (perustaminen onnistui vasta Unkarin opetusministerin alaisuudessa Itävalta-Unkarin valtiokompromissin jälkeen), Wienin yliopistoon taas suomalais-ugrilainen laitos on perustettu vasta 1970-luvulla.

Monet uskovat edelleenkin, että suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus ei vakiinnuttanut asemiaan tieteellisin perustein vaan poliittisin. Hunfalvyn tai Budenzin väitetään toimineen jonkinlaisina tiedediktaattoreina, jotka vaiensivat vastustajiaan tai jopa hävittivät todisteita. (Erään silmiini osuneen huiman kertomuksen mukaan Hunfalvy olisi saanut käsiinsä sadoittain muinaisunkarilais-hunnilaisia riimukirjoitustekstejä ja poltattanut ne. Riimukirjoituksiin palaan vielä tuonnempana.) Erityisesti kaksi väitettä kiertelee alan kirjallisuudessa sitkeästi, vaikka niiden todisteita ei ole kukaan onnistunut tuomaan julki. Ensimmäinen on peräisin kiistellyltä antropologilta István Kiszelyltä. Tämä väittää löytäneensä jostakin arkistosta Wienin hovikanslian alkuperäisen, vuonna 1812 laaditun määräyksen Itävallan historiantutkijoille: niskuroiville unkarilaisille pitää kirjoittaa uusi esihistoria, sellainen, josta he eivät voi olla ylpeitä. Kiszely ei tietääkseni ole missään julkaissut kopiota tai kuvaa alkuperäisestä tekstistä, ei sanatarkkaa alkukielistä sitaattia tai edes tarkkoja lähdetietoja (mistä arkistosta, millä diaarinumerolla jne. teksti olisi löydettävissä). Toinen sitkeä tarina liittyy ns. Trefort-sitaattiin. Kulttuuriministeri Ágoston Trefortin väitetään 1870-luvulla määränneen mahtikäskyllään, että mitään muuta kuin suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta ei tule tutkia. Töriblog-sivuston historianharrastajat ovat uutterasti yrittäneet selvittää sitaatin alkuperää, mutta sen jäljet katkeavat 1970-luvulle, erään rouva Haryn Valóság-lehdessä julkaisemaan kirjoitukseen; mistään aikalaisjulkaisusta tai pöytäkirjasta tällaista Trefortin lausuntoa ei vielä ole onnistuttu löytämään. (Linkki Töriblogin pitkään kirjoitukseen, valitettavasti vain unkariksi.)


Sumerilaiset, skyytit ja unkarilainen Jeesus

Ensimmäinen maailmansota hajotti paitsi Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian myös vanhan Unkarin kuningaskunnan: Trianonin rauhansopimuksessa lohkaistiin yhteensä kaksi kolmasosaa Unkarin alueesta ja kolmasosa etnisistä unkarilaisista uusiin naapurivaltioihin. Trianon on siitä pitäen ollut unkarilaisille ylipääsemätön trauma, johon kaikki unkarilaiseen kansallismielisyyteen liittyvät kysymykset jollakin tavalla kietoutuvat. Sotien välisen ajan Unkarissa, kuningaskunnassa, jota puolidiktatorisin ottein hallitsi valtionhoitaja amiraali Horthy, pidettiin yllä revanssimielialaa mutta rakennettiin myös yhteyksiä muihin Väli-Euroopan maihin. Itsenäistyneet Suomi ja Viro olivat kiinnostavia kumppaneita. Unkarin valtio tuki unkarin opetusta myös Suomessa ja Virossa, kulttuurivierailuja ja suomalais-ugrilaista heimotyötä kannustettiin, ja ajatus suomalais-ugrilaisen sukulaisuuden nöyryyttävyydestä painui taka-alalle, vaikka myös vaihtoehtoisia sukulaisuushypoteeseja harrastettiin: niin kutsutut turanistit korostivat ja romantisoivat unkarilaisten ikivanhoja yhteyksiä idän arojen soturikansoihin. (Turanismilla on ymmärretty etenkin turkkilaiskielisten kansojen yhtenäisyyspyrkimyksiä, mutta laajemmassa mielessä turanilaisiin kansoihin on monesti haluttu lukea myös esimerkiksi suomalais-ugrilaiset.)

Valtion virallisesti tukeman suomalais-ugrilaisen ystävyystoiminnan rinnalla elelivät unkarilaisen yleisön tietoisuudessa koko ajan melkoisena sekamelskana myös amatööritutkijoiden harrastamat kilpailevat teoriat: perinteiset yhteydet turkkilaiskansoihin, hunneihin tai skyyttalaisiin, mutta myös muut vaihtoehtoiset hypoteesit, tai ylipäätään ajatus unkarin kielen kertakaikkisesta ainutlaatuisuudesta. Kun sitten toisen maailmansodan myllerrysten ja myöhemmin vielä vuoden 1956 jälkeen Unkarista päätyi läntiseen maailmaan melkoinen joukko poliittisesti traumatisoituneita emigrantteja, monet näistä alkoivat purkaa energiaansa ja isänmaallista harrastustaan omaehtoiseen unkarilaisuuden juurten “tutkimukseen”. Länsi-Euroopassa, Pohjois- tai Etelä-Amerikassa ei välttämättä ollut tarjolla fennougristista asiantuntemusta tai lähdekirjallisuutta näiden harrastusten tueksi. Sitä vastoin koulujakäyneet mutta kielitieteellisesti sivistymättömät ulkounkarilaiset saattoivat kaivaa esiin historiallisia lausuntoja länsieurooppalaisilta oppineilta, jotka joskus olivat ihmetelleet unkarin kielen erikoisuutta tai ainutlaatuisuutta tai vertailleet sitä milloin kreikkaan, milloin baskiin. Jotkut olivat löytävinään paikallisesta intiaanikielestä aivan unkarilta kuulostavia sanoja, jotkut etsivät unkarilaisuuden juuria tarjolla olevasta historiakirjallisuudesta, joka ymmärrettävistä syistä usein käsitteli muinaisuuden tunnettuja korkeakulttuureja. Erityiseen suosioon nousi sumerin kieli.

Sumeri, Mesopotamian ja maailman kenties vanhin tunnettu kirjakieli, ei nykytietämyksen mukaan ole todistettavasti sukua millekään muulle tunnetulle kielelle, mutta siitä pitäen, kun sumerilaisia nuolenpäätekstejä ruvettiin tulkitsemaan ja julkaisemaan, sumeria on turhaan yritetty yhdistää useampiinkin maailman kieliin – varsinkin muihin agglutinoiviin eli pääteaineksia sanavartaloon liimaaviin kieliin, jollaisia myös suomalais-ugrilaiset kielet ovat. Ulkounkarilaiset “sumerologit”, kenties merkittävimpänä Yhdysvalloissa maanpaossa elänyt historiantutkija Ida Bobula, julkaisivat toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina runsaasti isänmaallista tunnetta uhkuvia kielivertailuja. He tosin eivät olleet erityisen perehtyneitä kielitieteen menetelmiin tai edes sumerin kieleen, vaan yksinkertaisesti tulkitsivat sumerilaisia tekstijulkaisuja nykyunkarin perusteella. Toisin sanoen he etsivät translitteroiduille sumerilaisille sanoille vanhalla kunnon wettenhovi-aspa-menetelmällä  “vastineita” eli suunnilleen samannäköisiä ja merkitykseltään samantapaisia sanoja. Näin esimerkiksi unkarin sanan pók, ‘hämähäkki’, takana piilevät sumerilaiset PA ‘puu’ ja UG ‘pistävä mato, hämähäkki’ (Bobula, kuten monet muutkin “sumerologit”, ei ymmärtänyt tekstieditioissa isoilla kirjaimilla translitteroitujen nuolenpäämerkkien, ns. sumerogrammien, merkitystä, vaan on ilmeisesti kuvitellut, että isot kirjaimet ovat ylipäätään käytäntö sumerin kieltä kirjoitettaessa).  Toki Bobulakin tiesi, että pók on valtavirtatutkijoiden mukaan slaavilainen lainasana, mutta sumerilaisselitys oli hänen mielestään uskottavampi. Onhan unkarilaisten esi-isien täytynyt tuntea hämähäkit jo ennen maahantuloa ja slaavikosketuksia!

Miten sitten sumerilaisten jälkeläiset olisivat päätyneet Unkariin? Tie Lähi-Idästä Karpaattien altaaseen rakentuu helpoimmin idän arojen soturikansojen kautta. Hunnien lisäksi vaihtoehtoisten esihistorioitsijoiden suosiossa ovat skyytit, antiikin historioitsijoiden kuvailema kansanryhmä, joka asutti Mustanmeren pohjoispuolelta Keski-Aasiaan ulottuvaa arovyöhykettä ja jonka kumpuhaudoista on löytynyt upeita kultakoruja ja taide-esineitä. Skyyttien tosin arvellaan puhuneen jotain indoiranilaista kieltä, mutta he ovat hyvinkin saattaneet olla kielellisesti ja etnisesti kirjava joukko, jolla oli kulttuuriyhteyksiä myös etelään, Kaksoisvirran maan vanhoille kulttuurialueille. Täällä päin, skyyttalaisalueen eteläpuolella nykyisessä Iranissa, vaikuttivat aikoinaan parthialaiset, samoin iranilaissukuista kieltä puhuva kansa. Ja tästä aukeaa reitti uusille upeille vaihtoehtoteorioille, jotka mahdollistavat unkarilaisen kansallismielisyyden kytkemisen sekä kristinuskoon että itäisen Keski-Euroopan vahvoihin antisemitismin perinteisiin. Ferenc Zajtin jo 1930-luvulla teoksessaan Zsidó volt-e Jézus? (Oliko Jeesus juutalainen?) kehittelemä teoria elää tietyissä piireissä yhä vahvana: Jeesus oli itse asiassa parthialaista ruhtinassukua, kristinuskolla ei ollut juutalaisuuden kanssa alkuaan mitään tekemistä. Ja koska parthialaiset ja heidän pohjoisnaapurinsa skyyttalaiset ovat sumerilaisten jälkeläisiä, Jeesus oli itse asiassa tavallaan unkarilainen, ja unkarilaisten esi-isät olivat jo ennen maahantuloaan olleet jonkinlaisen alkuperäisen, puhtaan ja epäjuutalaisen kristinuskon harjoittajia. Tunnetuimpia näiden näkemysten edustajia oli entinen upseeri ja yksityisajattelija Ferenc Badiny Jós, joka sodan jälkeen vaikutti pitkään “sumerologina” Etelä-Amerikassa kunnes vielä ennen kuolemaansa, 1990-luvulla, palasi Unkariin ja perusti eräänlaisen yksityisyliopiston ja oman uskonnollisen yhteisön.

Riimukirjoituksia ja hunnien vetoomus

Jos unkarilaisten esi-isät ovat olleet maailman vanhimman korkeakulttuurin kantajia (kuten “sumerologit” nimeä magyar tulkitsevat: MAH-GAR eli ‘tiedon kansa’), mitä korkeakulttuuria he sitten ylläpitivät aroilla ratsastellessaan, valloittaessaan ja hävittäessään? Yksi korkeakulttuuriin olennaisesti kuuluva tekniikka joka tapauksessa on unkarilaisten esi-isillä ollut hallussa, nimittäin kirjoitustaito: ns. muinaisunkarilainen riimukirjoitus (rovásírás).

Unkarilaisilla alueilla, ei tosin nykyisessä Unkarissa vaan Transilvanian székely-heimon mailla, tunnettiin niin kutsuttu székelyläinen riimukirjoitus. Se muistutti muodoiltaan jonkin verran germaanisia ja muinaispohjoismaisia riimukirjoituksia (kulmikkaat muodot ovat tietenkin seurausta siitä, että näitä kirjaimia ei piirretty kynällä vaan veistettiin puuhun tai kiveen) ja palautuu luultavasti turkkilaiskansojen tuntemiin riimukirjoituksiin, joiden muistomerkkejä on löydetty Keski-Aasiaa myöten. Tätä kirjoitusta ovat dokumentoineet jo 1500-luvun oppineet, joista jotkut käyttivät sitä huvikseen itsekin. Pitkiä tekstejä sillä ei ole säilynyt, eikä mikään viittaa siihen, että sitä olisi alkuaan käytetty esimerkiksi kaunokirjallisten tai asiatekstien kirjoittamiseen: säilyneet riimukirjoitukset ovat useimmiten nimiä tai “Kilroy oli täällä” -tyyppisiä kommentteja.

Kuten muinaiset germaaniset, myös székelyläisetkin riimut ovat innoittaneet kansallisromanttista mielikuvitusta, ja niille on annettu suorastaan mystisiä ja maagisia merkityksiä. Viime aikoina székelyläisen (“muinaisunkarilaisen”) riimukirjoituksen elvyttämisestä on tullut suosittu harrastus ja oikeistopopulistisissa piireissä suosittu isänmaallisuuden ilmaisin. Ei vain Romanian Székelymaassa vaan Unkarissakin jotkut piirit haluavat paikannimet virallisiin kilpiin myös riimukirjoituksella, ja riimukirjaimistoja voi jokainen asiasta kiinnostunut ladata asennettavaksi omaan tietokoneeseensa. Riimuharrastus tietenkin oikoo historian mutkia olennaisesti: sen harrastajat unohtavat, että nykyään levitetyt “elvytetyt” riimukirjoitusjärjestelmät, jotka perustuvat nykyunkarin kirjoitustapaan, ovat eri asia kuin alkuperäiset vuosisatoja sitten käytetyt riimustot, siitä puhumattakaan, että yhtenäistä laajasti käytettyä riimukirjoitusjärjestelmää saati “riimukirjallisuutta” ei koko Unkarin alueella ole luultavasti koskaan ollut. Riimukirjoituksen harrastuksen väitetään vaikuttavan isänmaallisuutta ja henkisyyttä kehittävästi, ja olen itse lukenut Internetistä eräältä vaihtoehtosivustolta väitteen, jonka mukaan unkarilainen riimukirjoitus ei ole ihmiskätten tekoa vaan suoraan taivaasta peräisin.

Ketkä riimukirjoitusta ja muita kulttuurin saavutuksia sitten pitivät yllä, ja miten sumerilaisten perintö tuotiin arojen paimentolaiskulttuurin kautta Unkariin? Unkarilaiset vaihtoehtotutkijat ovat joutuneet melkoisesti pinnistelemään uudelleenarvioidessaan idän ratsastajakansoja, jotka vanhoissa eurooppalaisissa lähteissä kuvataan alkeellisiksi raakalaisiksi. Tässä auttaa kuitenkin, paitsi skyyttalaisten upea koristetaide, myös se, että hunneista, 300-400-luvulla jKr. Euroopassa riehuneista idän valloittajista, joita todellakin on keskiajalta lähtien pidetty unkarilaisten esi-isinä, oikeasti tiedetään hyvin vähän. Heidän kielensä arvellaan kenties kuuluneen turkkilaiseen kieliperheeseen, mutta mitään tekstimuistomerkkejä siitä ei ole säilynyt. Heidät on myös vanhastaan samastettu vanhoissa kiinalaisissa lähteissä esiintyvään xiong-nu-kansaan, mutta tämäkään ei ole varmaa. Ja koska kaikki hunnien kuvaukset ovat heidän vihollistensa ja uhriensa laatimia, on helppo väittää, että ne ovat vihamielistä vääristelyä ja että hunnit oikeasti olivat paitsi urhoollista myös viisasta, valistunutta ja kaunista kansaa. Tähän ovat viitanneet myös ne parituhatta unkarilaista, jotka 2005 allekirjoittamassaan vetoomuksessa ilmoittivat olevansa hunneja ja vaativat tulla virallisesti tunnustetuiksi vähemmistökansana. (Unkarin parlamentin ihmisoikeus- ja vähemmistöasiain valiokunta kuitenkin pyysi tiedeakatemialta lausunnot eikä lämmennyt asialle.)

Ajatus hunneista unkarilaisten esi-isinä palautuu, kuten jo mainitsin, keskiajalle. Kuten hunnit ja skyytit, unkarilaisetkin olivat saapuneet ratsain idän aroilta (tosin viisisataa vuotta hunneja myöhemmin eli 800-luvun lopulla jKr.) ja tulleet ensin tunnetuiksi hurjina ja pelättyinä sotureina. Tuohon aikaan, satoja vuosia ennen modernin vertailevan kielitieteen ja kieleen perustuvan kansallisvaltioaatteen syntyä, oli aivan luontevaa samastaa kansat toisiinsa yhteisen kulttuuripiirin ja elämäntavan perusteella. Lisäksi hunneihin samastuminen saattoi olla poliittinen PR-kikka, jolla Unkarin hallitsijat erottautuivat naapureistaan ja keräsivät ympärilleen sotaisan eksoottista hohdetta. Tämä ehkä vaikutti 1200-luvulla Simon Kézain kronikan taustalla, joka puolestaan vakiinnutti Unkarin historiankirjoitukseen tarinat kuningas Attilasta ja hänen pojistaan Unkarin kansakunnan ja valtion ensimmäisinä perustajina. (Kézain toimeksiantaja, kuningas László, polveutui äitinsä puolelta kumaaneista (unk. kun), Unkariin asutetusta kansanheimosta, joka tuolloin vielä puhui omaa turkkilaissukuista kieltään ja uhmasi katolisen kirkon käännytystoimia. Turkologi Klára Sándor on kronikoiden taustoja pohtivassa blogikirjoituksessaan arvellut, että tämä saattoi innostaa kuningasta tai hänen kronikoitsijaansa korostamaan unkarilaisten eksoottisia, ei-länsieurooppalaisia taustoja.) Parisataa vuotta myöhemmin kuningas Matias Corvinus nimitytti itseään komeasti “toiseksi Attilaksi”.

Taruihin, perinteeseen ja kansainvälisiin esikuviin perustuvat keskiaikaiset kronikat muuttuivat ajan mittaan tärkeäksi osaksi kansallista kulttuuriperintöä. Kansallisromantiikan aikaan, jolloin kaikki kynnelle kykenevät Euroopan kansat rakensivat itselleen loistokasta muinaisuutta sankarieeposten ja -tarujen avulla, unkarilaiset tarttuivat kronikoiden ja satujen hunneihin. Attilasta ja hänen heimostaan kirjoitettiin runoa ja proosaa, unkarilaisten hunnilaista historiaa tehtiin tunnetuksi lasten lukukirjoissa ja kuvataiteessa. Huomattavimpia kirjallisia saavutuksia tällä saralla oli Géza Gárdonyin suosittu historiallinen romaani A láthatatlan ember (Näkymätön ihminen, 1902), jonka päähenkilö on hunnipäällikön tyttäreen rakastuva ja hunnien orjaksi joutuva bysanttilainen nuorimies. Kirjan hunnit kuvataan ilmeisiksi unkarilaisiksi; unkarin kieleen, riimukirjoitukseen ja unkarilaiseen kansanperinteeseen viitataan tavan takaa. Hunnius on näin ollen osa unkarilaisten kansallista itseymmärrystä, Attila on edelleenkin suosittu etunimi, ja Unkarin kansallislaulussakin mainitaan “Bendegúzin veri” – Bendegúz oli unkarilaisessa tarustossa hunnien ruhtinas, Attilan isä. Kaikesta tästä kansallisesta hunniperinteestä luopuminen merkitsisi unkarilaisille samaa kuin jos suomalaisille sanottaisiin, että Kalevalalla ei ole mitään tekemistä Suomen tai suomalaisuuden kanssa. (Missä oikeastaan on totta vähintään toinen puoli: Kalevalan aineksista suuri osa on Suomen ulkopuolelta, Vienan karjalankieliseltä alueelta kerättyä. Mutta se on jo toinen tarina.)

Miten meistä tuli bolševikkeja: hunni- ja sumerifantasioista aktiiviseen antifennougrismiin


Csak meg kell keresni a rokonlelkű nemzetek kezét. Sokan vagyunk. Törökök, észtek, finnek, vogulok, osztjákok - talán a baszkok, a kurdok is és olyan néptöredékek, akiknek ma a nevét sem tudjuk, de megismerhetjük őket arról, hogy szeretik a szabadságot.  (‘On vain etsittävä sukulaissieluisten kansakuntien kättä. Meitä on paljon. Turkkilaiset, virolaiset, suomalaiset, vogulit, ostjakit – ehkä myös baskit ja kurditkin, ja sellaiset kansansirpaleet, joiden nimeäkään emme enää tunne, mutta siitä voimme heidät tunnistaa, että he rakastavat vapautta.’ Ida Bobula)

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus ei ollut stalinismin ikeessä rimpuilevien unkarilaisten ensisijaisia ongelmia. Itse asiassa kommunistivallan alkuvuosina siitä ei voinut edes puhua, koska vuoteen 1950 asti Neuvostoliiton kielitieteessä hallitsi virallisesti ns. marrismi, jonka mukaan kielisukulaisuutta perinteisessä mielessä ei ollut olemassakaan.  Myöhemminkään, toisin kuin nykyään Unkarissa monet kuvittelevat, suomalais-ugrilaisuus ei ollut mikään erityinen kommunististen vallanpitäjien sydämenasia. Mutta toki sitä käytettiin pikanttina ja hyödyllisenä lisäkkeenä yleisessä sosialistisessa kansojen ystävyys -liturgiassa, kun Unkarin, “sosialistisen leirin hauskimman parakin”, yhteydet esimerkiksi Suomeen, kapitalistimaista kenties kilteimpään ja vaarattomimpaan, alkoivat 1960-luvulta lähtien taas vilkastua.

Sosialistisessa yksiarvoisessa järjestelmässä ei tieteeseenkään sopinut monia totuuksia. Tämä tietenkin saattoi tarkoittaa rikollista sensuuria tai totuuden tukahduttamista, mutta toisaalta se merkitsi myös sitä, että suuri osa ilmi-huuhaasta pysyi kurissa ja näkymättömissä: ei ollut astrologialle tai homeopatialle omistettuja julkaisukanavia, eikä kukaan voinut vakavissaan julkisesti väittää, että Auschwitzin valokuvissa nähdyt ruumiskasat olisi oikeasti tehty paperimassasta. Kielihistoriassa tämä merkitsi sitä, että suomalais-ugrilaisuudelle vaihtoehtoja etsivät “sumerologit” sun muut eivät hevillä saaneet väitteitään julki. Ja koska toisaalta osa heistä vaikutti ulkomailla ja yhdisti esihistoriafantasioihinsa hehkuvan oikeistolais-isänmaallista ja sosialisminvastaista retoriikkaa, myös kielitieteellisen tiedon ja huuhaan välille alkoi nousta merkillinen poliittinen Berliinin-muuri.

Voidaan kenties väittää näin: poliittinen raja-aita, joka erotti Unkarin muinaisesta suuruudesta Argentiinassa fantisoivan “sumerologin” ja koti-Unkarissa normaalitiedeinstituutioilta pientä mutta turvallista palkkaansa nostavan Tutkija Tavallisen, alettiin tulkita raja-aidaksi “isänmaallisen” ja “epäisänmaallisen” esihistoriatutkimuksen välillä. Näin tuntuu käyneen viimeistään siinä vaiheessa, kun sosialistinen järjestelmä Unkarissa kaatui ja sensuuripaineet purkautuivat. Jotkut vaihtoehto-“tutkijat” alkoivat purkaa turhaumiaan syyttämällä Unkarin fennougristeja gulassikommunisteiksi ja vanhan systeemin sylikoiriksi. Sensuurista vapautuneet viestimet ja ajan mittaan yhä enemmän myös Internet tarjosivat runsaasti tilaa salaliittoteorioille ja poliittisesti motivoidulle sensaatiotehtailulle: Tästä on Unkarin kansalle kaikki nämä vuodet valehdeltu, mutta nyt me lopultakin kerromme totuuden! Propagandan peruslakien mukaan kansa uskoo melkein mitä hyvänsä, mitä tarpeeksi paljon ja tarpeeksi aggressiivisesti toistetaan. Ja tuohon toistamiseen on nyt keinot olemassa. Aiempana mainittujen Wienin hovin “historiankirjoituskäskyn” ja Trefort-sitaatin ohella loistoesimerkki on se kaikkien unkarilaisten tuntema ja Unkarissa tosiaankin joka tuutista tulviva posketon väite, että “Suomessa ei suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta enää edes virallisesti opeteta”, “suomalaiset kirjoittivat oppikirjansa uusiksi ja poistivat suomalais-ugrilaisuusjutut sieltä vuonna 2003 (tms.)”.

Tässä me nyt seisomme ja ihmettelemme joka puolelta esiin mönkiviä ihmeötököitä. Tavalliset järkevät, koulujakäyneet unkarilaiset yhä useammin tuumivat, että taisipa tosiaan olla Habsburgien sortoa ja kommunistien juonia koko suomalais-ugrilaisuusjuttu, kun siitä kerran niin paljon joka puolella puhutaan. Varsinaiset raivo-antifennougristit vaativat suomalais-ugrilaisten tutkimuslaitosten lakkauttamista Unkarista tykkänään – ja uuden, uljaan esihistoriatutkimuksen rakentamista hunnilais-skyyttiläis-sumerilaisille linjoille. Omaan sähköpostilaatikkooni kilahtaa silloin tällöin vihaposteja unkarilaisilta kahjoilta (“olet rasisti ja idiootti, ja sitä paitsi pelkästään kateellinen, koska unkarilaisilla oli apostoliset kuninkaansa jo silloin kun suomalaiset vielä kiipeilivät puissa”). Ja tämä ei ole mitään niihin jatkuviin uhkailuihin, isänmaanpetturuussyytöksiin ja yleisiin törkeyksiin verrattuna, joiden takia jotkut unkarilaiset fennougristikollegani eivät välttämättä enää joka paikassa heti kerro ammattiaan.

Tämän kaiken taustalla on osaltaan se keskustelukulttuurin raaistuminen, jota Unkarin medioita vähänkin seuraava ei voi olla huomaamatta. Kuten monet kukkahattutäteilystä syytetyt tarkkailijat ovat valittaen todenneet, avoimen rasistiset ja antisemitistiset puheenvuorot alkavat Unkarin poliittisilla areenoilla olla salonkikelpoisia. Toisaalta nykyinen hallitus tukeutuu ulkopuolisen silmissä suorastaan järjettömän tolkuttoman hirvittävän tunteelliseen 1800-luvun tyyliseen kansallisromanttiseen retoriikkaan. Voisitteko kuvitella jossain länsieurooppalaisessa valtiossa 2000-luvulla julkistettavan perustuslain johdantona eräänlaista isänmaallisuusliturgiatekstiä (“kansallinen uskontunnustus”), jossa heti aluksi vedotaan Jumalaan, puhutaan pyhästä kruunusta valtion symbolina tai “ylpeydestä” (“olemme ylpeitä ainutlaatuisesta kielestämme”) – mutta ei hiiskahdetakaan maan vähemmistöistä ja niiden suojelemisesta?

Loppujen lopuksi ehkä olennaisinta ja oireellisinta koko “fennougrismin” ympärillä pyörivässä järjettömässä debatissa on sen umpinainen unkarilaisuus. Koko suomalais-ugrilaisen kielihistorian väitetty kritiikki keskittyy unkarin kieleen, sen asemaan ja historiaan – ja asettaa syntipukeiksi kourallisen Unkarissa vaikuttaneita fennougristeja. Ikään kuin suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta ei tutkittaisi monissa muissakin maissa. (Olivatkohan M. A. Castrén, K. B. Wiklund, Erkki Itkonen tai Björn Collinder Habsburgien vai Moskovan palkkalistoilla? Kummaltakohan taholta minun palkkani nykyään tulee?) Ja ikään kuin samoilla historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmillä ei olisi menestyksekkäästi tutkittu  monia muitakin kieliperheitä. Monet vaihtoehtoisista “fennougrismin” kriitikoista ovat paitsi täysin tietämättömiä kielitieteen menetelmien suhteen myös täysin kielitaidottomia, ja tämä pätee vielä varmemmin heidän lukijoihinsa. Tässä syypäitä ovat ehkä tosiaankin kommunistit, tai paremminkin pakkovenäjä, jota Unkarin kouluissa entisinä aikoina opetettiin ja opittiin huonosti ja vastahakoisesti mutta joka vei tunnit muiden kielten opiskelulta – joka tapauksessa tuoreimman Eurobarometer-tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa unkarilaisista ei osaa yhtään vierasta kieltä. Unkarilaisten näköpiiri on usein tiukasti kansallinen paitsi aatteellisista syistä myös käytännön pakosta.

Umpio on umpinainen myös toiseen suuntaan, ja siinä vihdoin perimmäinen syy siihen, miksi kirjoitin tämän jutun. Äskettäin maailman lehdistöä kiersi maailmankuulun (ulko)unkarilaisen pianistin András Schiffin viiltävä kritiikki Unkarin hallituksen mediapolitiikkaa ja julkisen keskustelun tasoa kohtaan. Kuten Schiff Frankfurter Allgemeine Zeitungin haastattelijalle totesi, jos Unkarin politiikan ja joukkoviestimien primitiivinen vihapuhe ja rasismi ei herätä maailmanlaajuista närkästystä, se johtuu vain siitä, että unkari on kuin salakieli, jota ulkopuoliset harvoin ymmärtävät. Sama koskee “antifennougrismia”: niiden nettifoorumien taso, joilla unkaria ylistellään ihmiskunnan korkeimman kulttuurin alkukieleksi ja yliopistojen kielentutkijoita mustataan juutalais-vapaamuurari-jesuiitta-kommunistimafian kätyreiksi, saa suomalaisten verkkolehtiartikkelien kommenttiketjut vaikuttamaan akatemian filosofi-istunnolta, mutta kukapa Unkarin tai ulkounkarilaisten piirien ulkopuolella noille foorumeille eksyisi? Ei ehkä haittaisi, jos joku joskus kääntäisi sieltä kammottavimpia näytteitä jollekin kansainvälisesti ymmärrettävämmälle kielelle. Ja jos tällainen kirjoitus tai siitä syntyvä keskustelu yhdessäkään “antifennougrismin” äärellä empivässä nostattaisi halun perehtyä asiaan oikeasti, luotettavien tieteellisesti tunnustettujen lähteiden avulla, se olisi täyttänyt tehtävänsä runsain mitoin.



Päivitetty 16.3.2011, hivenen korjailtu 10.2.2013
johanna.laakso [at] univie.ac.at