SUOMALAIS-UGRILAISTEN KIELTEN KONTAKTIEN TUTKIMUKSEN NÄKYMIÄ

(Tämä teksti on alkuaan pidetty esitelmänä UKANin ulkomaanlehtoripäivillä Joensuussa 11.8.2001. Sen sisällössä ei oikeastaan ole mitään uutta tai käänteentekevää siihen nähden, mitä alan julkaisuissa viime vuosina on kirjoitettu. Ajattelin kuitenkin, että teksti kansantajuisuutensa takia sopisi verkotettavaksi. Tähän WWW-versioon olen linkitellyt (viitteet kunkin osion alussa) muutamia keskeisiä kirjallisuusviitteitä.)
 
 

Esitelmäni otsikko on toivottoman laaja. Fennougristiikka on nimittäin kaikilta olennaisilta osiltaan tiiviisti sidoksissa kielikontaktitutkimukseen, ja on ollut aina. Tämä johtuu tietysti siitä, että ns. sisäisen kielihistorian tutkimusta ei voi harjoittaa ottamatta koko ajan kantaa siihen, mikä on perittyä ja mikä lainattua. Esimerkiksi etymologiaa, joka puolestaan on äännehistorian ohella toinen koko kielisukulaisuuden käsitteen peruspilareista, ei voi tehdä ilman lainasanatutkimusta. Toinen merkittävä taustasyy on tietysti se, että jokseenkin kaikki suomalais-ugrilaiset kielet ovat kehityshistorialtaan jonkin hyvin tunnetun ja tutkitun naapurikielen vaikutusten leimaamia. Näihin naapurikieliin suhteuttamalla saadaan esimerkiksi kronologisia kiinnekohtia, joten kielikontaktitutkimus on tältäkin kannalta tärkeää.

Yritän ensiksi pohtia, mitä yleisesti ottaen kielikontakteissa voi tapahtua. Sitten käsittelen muutamia ajankohtaisia kysymyksiä: tuoretta debattia mm. suomen kielen juurista ja sukupuusta, sanaston ulkopuolisten vaikutteiden tutkimisen ongelmia, lainasana- ja deskriptiivisanatutkimuksen viimeaikaisia kiistakysymyksiä, pienten suomalais-ugrilaisten kielten sosiolingvistisiä näkymiä, ja lopuksi yritän pohtia, voisiko pidgin- ja kreolikielten tutkimuksella olla merkitystä fennougristiikankin kannalta.
 

1. MITÄ TAPAHTUU, KUN "KIELET KOHTAAVAT"?

(Kirjallisuutta)

Aivan ensimmäiseksi on muistettava, että kielikontaktissa eivät ensisijaisesti kohtaa kielet (siksi nuo lainausmerkit) vaan kielten puhujat. Kielentutkijathan mielellään abstrahoivat kielen ilmiöt itsenäisiksi toimijoiksi, jotka esimerkiksi areaalilingvistiikassa käytetyin sotilaallisin termein ªvaltaavat alaaª toisiltaan, ªvetäytyvätª tai ªlinnoittautuvatª jne. Tällaiset abstraktiot voivat olla metodisesti välttämättömiä, mutta todellisuudessahan sanat tai muut kielen ilmiöt eivät itsenäisesti tee mitään: puhujat ne tekevät tiedostamattomia tai — niin kuin uudemmassa sosiolingvistiikassa yhä enemmän korostetaan — myös tietoisia valintoja tarjolla olevien vaihtoehtojen kesken. Ja koska ihminen on niin konstikas otus, jolla mokomalla vielä on vapaa tahtokin, törmätään siihen ihmistieteiden ikuiseen ongelmaan, että selittämisestä luonnontieteellisessä mielessä ei voi puhua, luonnonlakeja ei löydy, ja mitä kauemmaksi historiaan mennään, sen epävarmemmiksi käyvät yleisten tendenssien perusteella tehdyt arvelut.

Kun joudutaan tekemisiin toisen kielen kanssa, voi siis tapahtua hyvin monenlaisia asioita. Ensinnäkin on mahdollista, että erikielisten kansojen kohtaamisella ei ole mitään kielellisiä seuraamuksia. Eri puolilta maailmaa tiedetään esim. kauppasuhteista, joita säännöllisesti hoidettiin ns. silent barter -tekniikalla eli vain jättämällä kauppatavarat sovittuun paikkaan. Tai sitten välittäjinä toimivia kaksikielisiä yksilöitä on voinut olla niin vähän, että heidän mahdollisesti välittämänsä vaikutteet ovat kadonneet kuin pisara mereen. Tiedetään kielirajoja, jotka ovat olleet paikoillaan varsin pitkään, ilman että niiden yli syntyisi laajempaa kaksikielisyyttä; näkee väitettävän, että tämäntapainen olisi esimerkiksi viron ja latvian raja.

Yleensä kuitenkin jonkinasteista kieltenkin kohtaamista tapahtuu; yhteisöjen ja yksilöiden kaksi- tai monikielisyyshän on itse asiassa maailmanlaajuisesti tarkasteltuna enemmän normaalitila kuin poikkeus. Kysymys kuuluu siis: mitä tapahtuu. Viime vuosikymmenten standarditeos tästä aiheesta on ollut Sarah Grey Thomasonin ja Terrence Kaufmanin Language contact, creolization and genetic linguistics, jossa on yritetty luoda jonkinlaista teoreettista kehikkoa kielikontaktien seurausten jäsentelyyn. Tämä ei varmastikaan ole viimeinen sana, mutta teokseen on viime vuosien keskusteluissa niin usein otettu kantaa, että Thomasonin ja Kaufmanin malli kannattaa esitellä.

Avainkysymys tässä on ªsekakielenª käsite. On esitetty kaksi kuuluisaa kärjistystä. On ensinnäkin väitetty, että sekakieliä ei ole olemassa. Tämä liittyy tietenkin teoreettisen lingvistiikan hellimiin abstraktioihin. Strukturalismi tunnetusti näkee kielen järjestelmänä, jossa kaikki liittyy kaikkeen: tämmöisestä funktionaalisesta kokonaisuudesta ei voi noin vain irrottaa osaa ja vaihtaa toiseen. (Kuuluisan shakkipelivertauksen mukaanhan pelistä hukkuneen ratsunappulan tilalle voi vaihtaa vaikka markanrahan, koska olennaista ei ole yksikkö itse vaan sen asema systeemissä; sitä vastoin ratsun liikkumistapaa ei voi vaihtaa vaikka tornin vastaavaan ilman, että pelistä tulee jotain aivan muuta.) Generativisti taas päättelee, että jos ihmisen sisimmässä on yksi, universaali ja jopa geneettisesti ohjelmoitu kielimekanismi, joka perimmältään määrää kaikkia hänen kielellisiä tuotoksiaan, on mahdotonta ajatella, että mitkään ulkopuoliset vaikutteet voisivat päästä näin syvällisiin lainalaisuuksiin käsiksi. Toisin sanoen: koska teoria vaatii, että systeemi on yhtenäinen kokonaisuus, on eriperäiset ainekset karkotettava jonnekin systeemin, siis strukturalistisen tai generativistisen kielitieteen varsinaisen tutkimuskohteen, ulkopuolelle. Toisaalta on taas tutkijoita, jotka ovat kärjistäneet asian niin, että ªkaikki kielet ovat sekakieliäª. Tämä väite on tietenkin metodisesti voimaton ja mitäänsanomaton, eikä se pure siihen kiistämättömään tosiseikkaan, että kontaktiperäisiä ilmiöitä on eri kielissä eri määriä, hyvin eri-ikäisiä ja kaikin tavoin erilaisia. Esimerkiksi stadin slangi on jollain tavalla olennaisesti erilainen kielimuoto kuin savonmurre.

Thomason ja Kaufman ratkaisevat tämän asian kielen välittymisen perusteella. Sekakielestä voi puhua vain niissä tapauksissa, kun kielen välittyminen seuraavalle sukupolvelle häiriintyy: lapset eivät enää opi vanhempien kieltä täydellisesti, vaan korvaavat osia sen järjestelmistä toisella kielellä. Useimmat kielet eivät kuitenkaan ole sekakieliä, vaan niiden sisältämät vieraat vaikutteet selittyvät joko adstraatti- tai superstraattivaikutteiksi (naapuri- tai yläluokan kielestä on otettu yksittäisiä aineksia) tai substraatiksi (vanhan, hylätyn kielen jäänteiksi). Näitä voidaan tarkastella kahden skenaarion puitteissa: kielen säilymisen tai kielenvaihdon.

Jos kieli säilyy, sen geneettinen jatkuvuus säilyy, vaikka vieraita vaikutteita tulisikin. Niitähän voi tulla vähemmän tai enemmän. Tuntuu uskottavalta, että pinnallisemmissa kontakteissa lainautuu lähinnä sanoja, ennen kaikkea nimityksiä uusille tai muuten keskeisille asioille, kun taas intensiivisemmissä kontakteissa voi lainautua jokseenkin mitä vain, myös esimerkiksi taivutuspäätteitä, kunnes sitten tullaan siihen äärivaiheeseen, jossa kielen välittyminen alkaa käydä kyseenalaiseksi. Tässä on siis selvä jatkumo. Ikävämpi asia vain on, että yksityiskohtaisempaa jäsentelyä tälle jatkumolle on vaikea löytää: mitä vaiheita tai tyyppejä siinä olisi, ja mikä olisi kussakin vaiheessa mahdollista. On yritetty esittää erilaisia kielikontaktien universaaleja, esimerkiksi, että sidonnaisten morfien (kuten johtimien tai taivutuspäätteiden) lainautuminen olisi mahdollista vain, jos tietty määrä tai tietyntyyppisiä itsenäisiä sanojakin lainataan, tai että lainata voisi vain sellaisia elementtejä, jotka eivät luo vastaanottavaan kieleen uutta kieliopillista kategoriaa vaan ovat sopusoinnussa ennestään siinä olevien kanssa, jne.

Valitettavasti vain mikään näistä esitetyistä universaaleista ei ole kiistaton, vaan kaikille löytyy vastaesimerkkejä. Otetaan vain yksi. Venäjän kielen vaikutus itämerensuomeen (siis semmoinen vanha vaikutus, joka tuntuisi kaikkialla itämerensuomessa) on germaanisten ja balttilaisten kielten rinnalla selvästi heikompi: siihen kuuluvat nuo muutamat yleisitämerensuomalaiset keskeiset kulttuurisanat kuten pappi, risti ja lusikka, mutta yleisitämerensuomalaisessa lause- tai äänneopissa ei ole yleensä yritettykään nähdä venäjän kielen vaikutuksia. Silti venäjän kielen -nik-johdin (niin kuin sanassa Sputnik) on itämerensuomalaisena niekka-suffiksina (niin kuin sanoissa soittoniekka, partaniekka) kyennyt levittäytymään Pohjanlahden rannoille saakka. (Ja, niin kuin tiedetään, samainen suffiksi on lainautunut muualta slaavilaisista kielistä esimerkiksi unkariin, ja 1900-luvun jälkipuoliskolla venäjästä jopa englantiin, niin kuin muutaman vuosikymmenen takaisessa muotisanassa beatnik.) Ilmeisestikin lainautumiseen vaikuttavat niin moninaiset tekijät, sekä kielelliset että ei-kielelliset, että pelkillä rakenteellisilla kriteereillä ei pystytä sille ehtoja asettamaan.

Toinen mahdollinen skenaario on, että koko puhujayhteisö vaihtaa kieltä, kenties hyvinkin nopeasti. Jos uutta kieltä ei päästä oppimaan täydellisesti, syntyy kreoli (niin kuin klassisissa kreolitapauksissa, joissa plantaasiorjien ei ollut tarkoituskaan oppia puhumaan valkoisten kieltä niin kuin valkoiset). Ja vaikka uusi kieli opittaisiinkin hyvin, voi vanhasta kielestä jäädä substraattipiirteitä. Nämä sijaitsevat tyypillisesti ns. tiedostamattomilla alueilla, eli eivät sanastossa (tyypillisestihän uutta kieltä opetteleva ihminen kiinnittää huomiota nimenomaan uusien sanojen oppimiseen) vaan ääntämyksessä tai syntaksissa. Thomasonin ja Kaufmanin kirjassa mainitaan esimerkkitapauksena amerikanjuutalaisten kielenvaihto jiddishistä englantiin: jiddish on saattanut jäädä käytöstä parin sukupolven kuluessa, mutta niilläkin puhujilla, jotka eivät enää osaa jiddishiä eivätkä käytä jiddishinkielisiä sanoja puheessaan, voi esiintyä tyypillistä ääntämystä tai lauseopillisia rakenteita, jotka ilmeisesti ovat jiddishin perua.

Tähän substraatti-ideaan palaamme kohta uudestaan. Sitä ennen on kuitenkin käytävä läpi vielä yksi mahdollinen kielikontaktin tulos. Voi nimittäin syntyä kielimuoto, jota käytetään kontaktien ylläpitämiseen mutta joka ei ole kummankaan osapuolen äidinkieli; tyypillisesti tämmöinen apukieli on rakenteeltaan ja sanastoltaan yksinkertaistettu ns. pidgin (tai sellaisen eräänlainen kiteytymätön esiaste, jargon). Pidgin voi sanastoltaan perustua yhteen tai useampaankin kieleen, eli sillä voi olla yksi tai useampia leksifioijakieliä; sen kielioppi on yleensä yksinkertainen, morfologiaa on tyypillisesti vähän, ja saattaa olla, että pidgineissä on, tähän yksinkertaistumiseen liittyvistä yleisistä lainalaisuuksista johtuen, tiettyjä universaaleja pidginpiirteitä. Jos pidginistä tulee nousevalle sukupolvelle vahvin sen osaama kieli, tavallaan äidinkieli siis, eli se kehittyy täysimittaiseksi kieleksi, puhutaan kreolista. Mutta pidgin saattaa myös sammua, jäädä käytöstä, tai leksifioijakieli saattaa imaista sen itseensä, niin kuin on käymässä joillekin pidginenglanneille, jotka puhujien koulutustason noustessa alkavat yhä enemmän muistuttaa standardienglantia.
 
 

2. ªKontaktiteoriaª ja suomen kielen juuret

(Kirjallisuusviitteitä)

Kun ruvetaan puhumaan kielikontakteista ja suomalais-ugrilaisista kielistä, aika moni asiaa seurannut varmaan tulee ensimmäisenä ajatelleeksi keskustelua, jota viime vuodet on aika kärkevästikin käyty eri foorumeilla, kuten Virittäjässä, Tieteessä tapahtuu -lehdessä ja tuoreimmiltaan Kanavassa. Olen ollut itsekin mukana tässä väittelyssä, jossa tunteiden kuumenemista on paljolti aiheuttanut ns. kielikontaktimallin puolustajien aika aggressiivinen ja poleeminen julkisuusstrategia: he julistavat olevansa kapinallisia tai vallankumouksellisia, jotka tekevät ªläpimurtoa uralistiikassaª (kuten Ago Künnapin kirja on otsikoitu), tai ªkansainvälisesti suuntautuneitaª tutkijoita, jotka taistelevat ªtraditionalistienª luutuneita asenteita vastaan. Yritän tässä nyt kuitenkin heittää tunneperäiset vastenmielisyydet sikseen ja esittää jonkinlaisen tiivistelmän kiistan varsinaisesta substanssista.

Vuoden 1995 fennougristikongressin plenaariesitelmässään Pekka Sammallahti luonnosteli mallia, jossa Koillis-Euroopan ensimmäiset jääkauden jälkeiset asukkaat olisivat jo puhuneet jotain uralilaista kielimuotoa. Tähän ideaan tarttui fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik, ja yhdisti sen toiseen ideaan germaanisten ja uralilaisten kielten suhteesta. Wiik oli huomannut, että suomalaisten englantia puhuessaan tekemät ääntämisvirheet muistuttivat niitä äänteenmuutoksia, joita germaanisten kielten varhaisissa kehitysvaiheissa oletetaan tapahtuneen. Entäpä jos nämä äänteenmuutokset olisivat tosiaankin suomensukuisen kielen jäänteitä, eli germaani olisi meikäläisellä aksentilla puhuttua indoeurooppaa? Muutenhan tässä voisi olla samantapainen tilanne kuin Amerikan entisillä jiddishinpuhujilla, eli substraatiksi jääneestä uralilaisesta kielimuodosta ei välttämättä olisi tarvinnut jäädä germaanisiin kieliin sanastoa. Näin ei siis muodostuisi ongelmaksi sekään, että germaanista ei vanhoja suomalais-ugrilaisia sanoja ole ainakaan vielä löydetty kuin pari-kolme mahdollista tapausta (esim. 'valaan' nimitys voisi olla meidän kala-sanastamme peräisin). Arkeologista evidenssiä tähän voisi saada, jos yhdistäisi indoeurooppalaisen kielimuodon leviämisen maanviljelyksen leviämiseen etelästä käsin. Siis: uralilaiset metsästäjät asuttivat alkuaan koko Pohjois-Eurooppaa nykyistä Saksaa myöten, kunnes etelästä leviävä maanviljelys toi heille uuden kulttuurin ja indoeurooppalaisen kielen. Näin selittyisi, miksi suomalaiset ovat näin eurooppalaisia valkonaamoja: suomalaiset ovat itse asiassa vanhimpia ja valkoisimpia eurooppalaisia, germaanienkin esi-isiä.

Ajatus on kieltämättä kiehtova, ja Wiik on rakennellut siitä teknisesti taidokkaan ja pelkistetyn elegantin, euroihmisen kansallista itsetuntoa imartelevan kokonaisuuden. Valitettavasti vain sekä indoeuropeistiikan että arkeologian taholle jää ongelmia tai aukkopaikkoja. Se käsitys, että indoeurooppalaiset olisivat tulleet Eurooppaan nimenomaan etelästä ja tuoneet maanviljelyksen, ei ole kiistämätön eikä kaikkien arkeologien tai indoeuropeistien hyväksymä; aika vankasti perusteltu on edelleenkin myös se perinteinen ajatus, että indoeurooppalaisen kielimuodon tuojat olisivat olleet idän arojen ratsastajakansaa. Näin kielitieteen kannalta vielä isompi ongelma on, että Wiikin väitteet uralilaisesta substraatista germaanissa on suomalaisten indoeuropeistien toimesta varsin vakuuttavasti kiistetty jo aikaa sitten. Ne ilmiöt, joita Wiik yhä itsepäisesti esittää uralilaisen substraatin seurauksiksi, ovat kronologisesti sopimattomia (liian myöhäisiä tai varhaisia) tai niin yleisiä, että niille löytyy muitakin selityksiä. Sitä paitsi germaanisissa kielissä kiistämättä on jäänteitä joistain tuntemattomista, kadonneista muinaiskielistä (esim. paikannimistössä), mutta ne piirteet, mitä näitä analysoimalla on saatu esille, eivät vaikuta ollenkaan uralilaisilta.

Wiikin mallin mukaan uralilainen kielimuoto olisi siis alkuaan ollut koko Koillis-Euroopan periglasiaalisen eli mannerjäätikön reunavyöhykkeen kieli, eli se olisi levittäytynyt hyvin laajalle alueelle. Tämän Wiik kytkee toiseen ajatukseen, eli siihen, että tämä kieli oli alkuaan lingua franca, siis kansojenvälinen apukieli. Lingua franca -termi itsessään on vähän ongelmallinen, koska sitä käytetään monenlaisista kielimuodoista, niin pidgineistä ja kreoleista kuin täysimittaisista kielistäkin. Ajatus uralilaisen kielimuodon kontaktilähtöisyydestä sopii kuitenkin yhteen niiden ideoiden kanssa, joita on esittänyt unkarilainen samojedologi János Pusztay.

Pusztayn mallissa, jota puolestaan on äärimmilleen kärjistänyt ja tässä muodossa aktiivisesti propagoinut virolainen Ago Künnap, perinteisen kielisukulaisuutta kuvaavan sukupuun tilalla on ketjumainen vyöhyke, jossa vaikutteet leviävät naapurusten kesken. Siinä, missä sukupuu helposti nähdään kuvauksena kansojen haarautuvista vaelluksista, siis siitä, miten yhteisestä pistemäisestä alkukodista lähdetään eri suuntiin, tämmöinen kontaktien leviäminen tuntuisi realistisemmalta. Se sopii paremmin siihen, että arkeologit eivät ole pystyneet mitään laajamittaisia esihistoriallisia kansainvaelluksia osoittamaan vaan korostavat nykyään asutuksen jatkuvuutta jääkaudesta saakka. Mitään yhtenäistä kantakieltä ei siis koskaan olisi ollutkaan, vain eri suuntiin leviäviä vaikutteita, joiden voimasta naapurikielet olisivat muuttuneet yhä enemmän toistensa kaltaisiksi.

(Samansuuntaisia ajatuksiahan on esittänyt esimerkiksi Australian alkuperäiskielten tutkija Robert Dixon pohtiessaan, miksi Euroopassa vanhastaan hyvin toiminut perinteinen historiallis-vertaileva sukupuumalli ei tunnu purevan Australian kielten keskinäisiin suhteisiin. Dixonin mallin avainsana on punctuated equilibrium, katkoksellinen tasapaino: tasapainovaiheessa, kuten Australiassa ennen eurooppalaisten tuloa, erilaiset kielet elävät tasa-arvoisina rinnakkain ja päällekkäin, eivätkä syrjäytä toisiaan vaan omaksuvat toisiltaan yhä enemmän aineksia ja ominaisuuksia. Katkos taas syntyy, kun yksi kieli alkaa aggressiivisesti levittäytyä laajoille alueille ja hajoaa samalla tytärkieliksi. Tällaisiin tilanteisiin soveltuu sukupuumalli - ja tällainen tilanne on ollut ilmeisesti myös sekä indoeurooppalaisen että uralilaisen kantakielen alkaessa hajaantua.)

Valitettavasti, ja tässä tulee taas se mutta: Pusztayn ja Künnapin kontaktimalleihin liittyy paljon huteraa argumentointia, terminologista ja teknistä epämääräisyyttä (lingua francasta, pidgineistä, kreoleista ja kieliliitoista puhutaan paljon tekemättä selväksi, mistä täsmälleen on kyse) ja suoranaisia väärinkäsityksiä. Ensinnäkään perinteinen historiallis-vertaileva kielentutkimus sukupuumalleineen ei sulje pois kielikontakteja, päinvastoin: on vanha perinne fennougristiikassa selittää sukupuun haarautumakohdat ulkopuolisilla vaikutteilla. Esimerkiksi Lauri Postin kuuluisa 1950-luvun artikkeli ªFrom Pre-Finnic to Late Proto-Finnicª selitti kaikki itämerensuomalaisen haaran eriytymiseen johtaneet äänteenmuutokset balttilaisten ja germaanisten kielten vaikutukseksi. Lisäksi ongelmallista on se, miten nämä kontaktimiehet pyrkivät tukemaan väitteitään genetiikan tutkimustuloksilla. Kielisukulaisuus ei välttämättä merkitse rotu- tai kulttuurisukulaisuutta, kielihän siirtyy sukupolvelta toiselle eri periaatteiden mukaan kuin esimerkiksi geenit, joten genetiikalla ei välttämättä tarvitse olla kielihistorian kanssa paljonkaan tekemistä. Kielen leviäminen ei sukupuumallissakaan välttämättä merkitse väestön leviämistä, eikä suomalaisten vaalea pohjoiseurooppalainen verenperintö kumoa heidän kielisukulaisuuttaan mustatukkaisiin ja vinosilmäisiin siperialaisiin. Samalla tavallahan indoeurooppalaiset kielet ovat kaukaista mutta selvää sukua keskenään, vaikka nykyskotlantilaiset ja nykypakistanilaiset ovat aika selvästi erinäköisiä.

Ennen kaikkea kuitenkin ongelmallista näissä kontaktimalleissa on se, että kielten sulautumista tai samanlaistumista ei pystytä yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Perinteisen historiallis-vertailevan kielitieteen vahvuutenahan on, että se tarkasti kuvaa, miten oletetusta kantakielestä on askel askelelta tultu tytärkieliin: kantakielen äänteet ovat muuttuneet tiettyjen lainalaisuuksien mukaan, joille voidaan löytää sekä sisäisiä että ulkoisia selityksiä. Tälle on myös olemassa historiallista evidenssiä: Euroopassa voidaan aika pitkälle kirjallisten lähteiden avulla osoittaa esimerkiksi, miten latina on kehittynyt ja eriytynyt nykyisiksi tytärkielikseen. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuuskin on hyvin tällaisilla menetelmillä kuvattavissa: vaikka kiistakysymyksiä onkin, kantakieli voidaan rekonstruoida ja siitä johtavat kehitykset kuvata, usein myös keskenään aikajärjestykseen sijoittaen (sukupuumallin merkittävimpiä vahvuuksiahan on juuri aikasyvyyden esittäminen). Sitä vastoin siitä, miten kaksi erilaista kieltä sulautuisi yhdeksi, ei oikeastaan tiedetä esimerkkejä, päinvastoin: on valitettavan paljon vastaesimerkkejä siitä, miten tiiviistä kielikontaktista ja kaksikielisyysvaiheesta ei suinkaan seuraa uuden sekakielen synty vaan toisen kielen voitto ja toisen väistyminen. Esimerkiksi Suomen Lapissa, missä saame ja suomi ovat olleet satojen vuosien ajan kosketuksissa keskenään, monet sukujuuriltaan ja identiteetiltään saamelaiset ihmiset puhuvat silkkaa suomea, eivät mitään saamen ja suomen fifty-fifty-sekoitusta. Kontaktimallin kannattajat eivät missään ole pystyneet esittämään, miten ja minkälaisissa oloissa heidän olettamansa yhteensulautuminen yksityiskohtaisesti olisi tapahtunut.

(Tähän on tosin lisättävä, että nyttemmin tutkitaan kiivaasti muutamia ilmeisiä sekakieliä, sentapaisia kuin pohjoisamerikkalainen michif, jossa nominit ovat enimmäkseen ranskaa ja verbit mutkikkaine verbinmorfologioineen cree-kielestä peräisin. Tämmöiset sekakielet kuitenkin vaativat syntyäkseen sosiolingvistisiä poikkeusoloja, michifin tapauksessa esimerkiksi ryhmää, joka rakensi omaa ristirotuisen identiteettiään haluamatta samastua eurooppalaisiin tai intiaaneihin. Ne ovat tyypillisesti myös ryhmän sisäisiä, ªmeidän omiaª kieliä — tästä hyvänä esimerkkinä ne jotkin Euroopan romanien puhumat kielimuodot, joissa sisältösanat ovat romanikielestä mutta kielioppi ja kieliopilliset sanat ja ainekset paikallisesta valtakielestä —, eivät ryhmien kesken käytettyjä yhdyskieliä. Ei siis tunnu todennäköiseltä, että sekakielten syntymisellä voisi selittää laajoja areaalilingvistisiä kehityksiä.)

Ja lopuksi: Sen perusteella, mitä metsästäjä- ja keräilijäkansojen kielioloista tiedetään, ei vaikuta todennäköiseltä, että koko koillis-Euroopassa mannerjäätikön reuna-alueilla olisi puhuttu yhtä ainoaa kieltä tai että jääkautiset mammutinmetsästäjäkansat olisivat keskenään luoneet yhteisen lingua francan ja kaikki omaksuneet sen äidinkielekseen. Todennäköisempää on, että kielellinen diversiteetti on kivikaudella ollut melkoinen, niin kuin syrjäisemmillä maapallon kolkilla meidän aikoihimme saakka. On saatettu puhua lukuisia tuntemattomia kieliä, jotka myöhemmin, ehkä paljonkin jääkautta myöhemmin, ovat kadonneet kahden menestyksekkäästi leviävän kielimuodon alle: pohjoisempana uralilaisten, etelämpänä indoeurooppalaisten kielten. On tietenkin periaatteessa mahdollista, että näistä kielistä on jäänyt joitain jälkiä nykykieliin, mutta tällaisten etsintä on vasta alullaan, sikäli kuin edes voidaan tietää, mitä ylipäätään kannattaisi etsiä.

Sanalla sanoen: on erittäin arvokas asia, että kielikontaktien merkitystä kielihistoriassa on alettu pohtia ja yritetty miettiä, mitä sellaisia tekijöitä suomen kielen taustassa on, mitä historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät eivät saa esille. Tällainen kielikontaktitutkimus ei kuitenkaan ole fennougristiikassa mitenkään olennaisesti uutta, eikä se pysty kumoamaan tai tekemään tarpeettomiksi kielisukulaisuuden perinteisiä, historiallis-vertailevia kuvauksia.
 
 

3. ªMiksi lainasanatutkimus ei riitä?ª

(Kirjallisuusviitteitä)

Tämä otsikko on peräisin eräästä Kalevi Wiikin kirjoituksesta ja liittyy tähän juuri selostamaani suureen juurikeskusteluun. Mutta varsinainen ongelma on tietenkin yleisempi. Kielikontaktitutkimuksella on nimittäin vanhat ja vankat perinteet fennougristiikassakin, mutta nämä perinteet sijaitsevat nimenomaan lainasanatutkimuksessa: suurimpien ja useimpien pienempienkin uralilaisten kielten eri lainasanakerrostumia on esitelty ja eritelty hyllymetrikaupalla, ja suomesta ja unkarista on olemassa useampia etymologisia sanakirjojakin (ynnä virosta yksi käsikirjoitukseksi jäänyt). Lainasanathan ovat tavallaan kiistattomia kysymyksiä (vaikka niissäkin periaatteelliset ongelmansa on, tähän tulen seuraavassa kohdassa): jos kahdessa erisukuisessa kielessä on samannäköiseen alkumuotoon palautuva ja samaa tai jokseenkin samaa merkitsevä sana, ei yleensä tarvitse pitkään pohtia, onko kysymys lainasta vai ei, ja tällaisia selkeitä, kiistattomia lainasanojahan löytyy tutkijoiden analysoitavaksi ja järjesteltäväksi kaikista suomalais-ugrilaisista kielistä sadoittain.

Sitä vastoin sitä, miten vieraat vaikutteet näkyisivät muualla kuin sanastossa, on pohdittu aika satunnaisesti. Näissä tapauksissa on myös usein useampia selityksiä: kieliopillisille innovaatioille on tyypillisesti olemassa sekä malli jossain naapurikielessä että sisäisiä tai yleisiä syitä. Esimerkiksi Lauri Postin edellä mainitussa kuuluisassa artikkelissa selitettiin kaikki keskeiset kantasuomeen johtaneet äänteenmuutokset germaanilaisilla vaikutteilla. Esim. varhaiskantasuomen suhu-s olisi kehittynyt h:ksi siksi, että germaanit eivät tuohon aikaan osanneet sanoa suhu-s:ää. Posti ajatteli, että germaanit olisivat siksi kantasuomea puhuessaan sanoneet suhu-s:n paikalle h:n, ja kantasuomalaiset olisivat sitten ruvenneet matkimaan tuota fiiniä ääntämystä. Tämäkin on tietenkin mahdollista. Muutos suhu-s:stä h:ksi on kuitenkin universaalisti tavallinen ja tunnettu monista kielistä; esimerkiksi riikinruotsissahan on menossa jotain sentapaista, ilman että mitkään vaikutusvaltaiset naapurikielet siihen suuntaan ohjaisivat.

Tyypillistä on myös, että tutkijat, varmaan paljolti oman ennakkoasenteensa pohjalta, ovat taipuvaisia valmiiksi näkemään mahdollisimman paljon joko ikivanhaa perimää tai naapurikielten vaikutuksia. Hyviä suomalais-ugrilaisia esimerkkejä ovat itämerensuomen adjektiiviattribuutin kongruenssi, siis se, että sanotaan pienessä punaisessa talossa eikä pieni punainen talossa (niin kuin muissa sgr. kielissä), tai unkarin kielen verbiprefiksit, jotka tehtäviltään muistuttavat saksan tai slaavilaisten kielten vastaavia. Molemmat mainitaan käsikirjoissa usein naapurikielten vaikutuksiin liittyvinä ilmiöinä, mutta molempien suomalais-ugrilaisen alkuperän puolesta on myös taitettu peistä ja osoitettu, että itäisistä sukukielistämme löytyy tavallaan idullaan olevia samantapaisia kehittymiä. Samantapaisia kiistakysymyksiä löytyy muualtakin maailman kielistä. On tutkijoita, joiden mielestä esimerkiksi englannin kieli on niin vahvasti skandinaavisten ja normanniranskalaisten vaikutteiden muovailema, että sitä voisi nimittää sekakieleksi tai kreoliksi, ja toisia tutkijoita, joiden mielestä tämmöinen liioittelu on metodisesti epätervettä — kuten Roger Lass sitä nimittää — ªkontaktiromantiikkaaª.

Tässä vaikuttaa myös ilmiö, jota voisi nimittää perspektiiviefektiksi: mitä vähemmän tiedetään kielen sisäisestä taustasta, sitä hanakammin siinä nähdään kontakti- tai areaali-ilmiöitä. Joissain typologisissa katsauksissahan näkee joskus juuri tällaista: esimerkiksi suomen possessiivisuffiksien oletettu katoamistendenssi, siis se, että ei enää sanota kirjani vaan mun kirja, liittyisi yleiseurooppalaiseen pyrkimykseen sijoittaa omistuksenmerkitsimet pääsanan edelle (min bok, my book, mein Buch). Siltähän se kartalla vaikuttaa, mutta tässä ei vielä ole otettu huomioon sitä, että possessiivisuffiksien säilymiseen tai katoamiseen vaikuttavat aika moninaiset tekijät, että possessiivisuffiksien tehtävät ovat monitahoisempia kuin pelkkä omistuksen ilmaiseminen (kirjasuomessa yksi erittäin keskeinen käyttötapa on nominaalimuotojen persoonan ilmaiseminen, esimerkiksi hänen tultuaan tai meidän tekemämme), ja että suomen yleiskieleen normitettu possessiivisuffiksien käyttötapa ei välttämättä heijasta murteissa esiintyvää tai alkuperäistä kantaa. Tässä on antoisaa vertailla suomea esimerkiksi viroon, jossa possessiivisuffiksit ovat kadonneet tykkänään samalla kun sananloput muutenkin ovat kuluneet ja morfologia köyhtynyt, tai unkariin, jossa possessiivisuffiksit edelleen porskuttavat, koska niitä mm. genetiivisijan puutteen vuoksi tarvitaan muuhunkin omistuksen ilmaisemiseen (Pista könyv-e 'Pistan kirja' [= "Pista kirjansa"], van (egy) könyv-em 'minulla on kirja' [= "on kirjani"]); kaikilla näillä kolmella kielellä on kuitenkin ollut tässä suhteessa samantapaisia naapureita eli juuri näitä yleiseurooppalaisia pääsananetisiä possessiivipronomineja käyttävä kieli. Siis: pelkät kontakti- tai areaaliselitykset eivät todellakaan näytä riittävän.

Tässä siis aletaan tulla villakoiran ytimeen: Lainasanatutkimus on olennainen osa etymologiaa, joka puolestaan yhdessä ja vuorovaikutuksessa äännehistorian kanssa muodostaa omalakisen ja omalla pohjallaan funktionaalisesti pystyssä pysyvän kokonaisuuden. Sen alallahan perinteinen kielihistorian tutkimus on saavuttanut joitain kielitieteen historian suurimpia riemuvoittoja. Sitä vastoin kielikontaktien diakronisella tutkimuksella ei ole tällaista tukikehikkoa ympärillään: se toimii luotettavasti vain yhteistyössä vertailevan historiallisen kielentutkimuksen kanssa. Ne periaatteet, joilla tämä yhteispeli voisi toimia, ovat kuitenkin vielä vasta haussa. Yksi suuri avainkysymys tässä on se, että kielikontakteissa tapahtuvat tai tapahtumatta jäävät asiat eivät riipu pelkästään kielensisäisistä vaan selvästi myös ekstralingvistisistä, sosiolingvistisistä, pragmaattisista jne. tekijöistä, siis sellaisista seikoista, joihin kielentutkimuksen menetelmät eivät ehkä koskaan tule täysin puremaan. Toisaalta näiden kielenulkoisten tekijöiden vaikutus on niin kiistämättömän todellinen, että se antaa myös historiallisen kielentutkimuksen harjoittajille tervettä epäilyksenaihetta omien metodien suhteen. Täytyy siis lopettaa tämä osio esitelmääni hurskaaseen toivomukseen: suomalais-ugrilaiset kielet, joiden historiallis-vertaileva puoli, sukulaisuussuhteet ja sisäinen kehityshistoria siis, on varsin hyvin tutkittu ja tunnettu, ansaitsisivat tulla tutkituiksi entistä enemmän myös tuolta toiselta kantilta — että päästäisiin edes pohtimaan, miten pitkälle tällä tiellä voidaan päästä.
 

4. Uralilaiset ja indoeurooppalaiset — omaa vai vierasta?

(Kirjallisuusviitteitä)

Sitten seuraavaan osioon, joka liittyy olennaisesti edellisiin, eli kysymyksiin kielemme syvimmistä juurista. Koska kielihistorian kysymysten parissa puuhailevia tutkijoita on perin vähän, joudun taas puhumaan paljon vain yhdestä tai parista-kolmesta nimestä. Se yksi nimi on Jorma Koivulehto, germanistiikan emeritusprofessori, joka viime vuosikymmenet on yhä useammilla ja yhä varhaisemmilla indoeurooppalaisilla lainaetymologioillaan mullistanut meikäläistä sanastontutkimusta. Samantapaisilla linjoilla on viime vuosina liikkunut hänen oppilaansa, nykyään Hollannissa vaikuttava Petri Kallio, ja samaa aihepiiriä on käsitellyt kolmaskin suomalainen indoeuropeisti, Raimo Anttila.

Itämerensuomessahan on tunnetusti paljon sellaista sanastoa, jolle ei ole vielä tyydyttävää alkuperäselitystä keksitty. Viime vuosikymmenten mittaan näiden sanojen määrä on tasaisesti huvennut, samalla kun se perinteinen kronologiakäsitys, että ensin olivat balttilaiset lainat, sitten tulivat, joskus Kristuksen syntymän aikoihin, germaaniset, on alkanut järkkyä. Tämän järkytyksen ovat saaneet aikaan semmoiset germaaniset etymologiat, jotka selvästikin ovat peräisin jo varhaiskantasuomen ajoilta; esimerkiksi semmoisissa sanoissa kuin kärsiä tai rasia on germaanisessa lähtömuodossa sanansisäisen s:n paikalla jokin t:n tapainen äänne, eli nämä sanat olisi lainattu ennen kuin esikantasuomen t muuttui i:n edellä s:ksi (eli ennen kuin sentapaisista muodoista kuin veti ja tika kehittyi vesi ja sika) - tai kenties, samoin kuin tosi, kesi ja susi, juuri tämän muutoksen ollessa meneillään. Tämäntapaisiin tutkimustuloksiin oikeastaan kaatui vanha setälänaikuinen ªSuomeen-soututeoriaª: ilmeisesti täällä tai ainakin Itämeren alueen tuntumassa ollaan oltu iät ja ajat, eikä kosketuksille indoeurooppalaisiin naapurikieliin löydy mitään selvää alkukohtaa, vaan indoeurooppalaisten naapureita oltaisiin itse asiassa oltu alusta alkaen.

Jo parikymmentä vuotta sitten Koivulehdon etymologiat alkoivat ulottua kantagermaania ja kantabalttiakin kauemmaksi, siis kielimuotoon, joka alkoi olla lähellä rekonstruoitua indoeurooppalaista kantakieltä tai itse asiassa yhtenevä sen kanssa. Erkki Lyytikäinen aikoinaan Helsingin Sanomien kolumnissaan ilmaisi asian jotenkin näin: tiedetäänhän, että suomen kieli on pakastin, jossa monet lainasanat ovat säilyneet alkuperäisemmässä muodossa kuin lainanantajakielissä itsessään, ja nyt Koivulehto koukkasi pakastimen sisältöä vähän syvemmältä. Näin saatiin esiin sanoja, joissa näyttäisi olevan säilyneenä jopa indoeurooppalaisesta kantakielestä varsin varhain kadonneita ns. laryngaaleja, siis noita mystisiä äänteitä, joilla ei indoeurooppalaisissa nykykielissä ole suoranaista jatkajaa mutta joilla tiettyjä vokaaliston ilmiöitä voidaan selittää. Tämmöistä laryngaalia edustaisi esimerkiksi k semmoisten sanojen alussa kuin kaski tai kasvaa, joiden indoeurooppalaisista vastineista alkukonsonantti on kadonnut: näistä kaski olisi samaa juurta kuin esim. ruotsin aska tai englannin ashes, ja kasvaa liittyisi esimerkiksi latinan augmentaatioon. Kaiken huipuksi laryngaalien heijastumia näyttäisi olevan jopa kaukaisimmassa rekonstruoitavassa kantakielivaiheessa asti, kantauralissa. Jos uskotaan siihen Juha Janhusen ja Pekka Sammallahden kehittelemään ajatukseen, että esim. vanhat pitkät vokaalit palautuvat lyhyen vokaalin ja salaperäisen, sittemmin kadonneen kantauralilaisen konsonantti x:n jonoon, voidaan esittää joitain kiehtovia sanapareja, joissa tämä kantauralilainen konsonantti x vastaa indoeurooppalaista laryngaalia. Koivulehdon ajatus siis on, että nämä sanat, siis semmoisetkin näköjään perussanastoon kuuluvat sanat kuin puu, tuoda tai tuuli, olisivat jo kantauraliin tulleita ikivanhoja indoeurooppalaisia lainoja.

Tässä alkavatkin sitten tulla vastaan etymologisen tutkimuksen perimmäiset kysymykset: Koivulehdon etymologiat ovat lisääntyneet ja levittäytyneet ajassa kauemmaksi siinä määrin, että hitaampia alkaa heikottaa. Äännekehitykset, joita Koivulehto olettaa, ovat aina korrekteja ja huolellisesti perusteltuja mutta silti joskus aika huikeita, ja varsinkin äännesubstituutioilla hän operoi aika rohkeasti, siis niillä periaatteilla, joiden mukaan outoja äänteitä ja äänneyhdistelmiä olisi lainattaessa korvattu. Tässä on tietenkin runsaasti mahdollisuuksia, koska indoeurooppalainen ja uralilainen äännejärjestelmä olivat niin erilaiset: indoeuroopassa oli esimerkiksi monenlaisia soinnillisia ja soinnittomia klusiileja tai klusiilien ja muiden äänteiden yhdistelmiä, joita uralilaisella taholla pystyi vastaamaan vain se yksi ainoa soinniton klusiili. Koivulehdon metodi alkaa toisin sanoen olla hioutunut niin pitkälle, että, vähän liioitellakseni, sanalle kuin sanalle voidaan kohta löytää jokin äänteellisesti sopiva originaali jostain indoeurooppalaisten naapurikieltemme kehitysvaiheesta. Ei ehkä ihme, jos sivustakatsojasta alkaa vaikuttaa joskus siltä, että avaimesta on tullut tiirikka.

Vielä enemmän muutamat valtavirtafennougristitkin ovat viime aikoina alkaneet vierastaa sitä ajatusta, että aivan perussanastossakin olisi indoeurooppalaisia lainoja. Koivulehdon olettamat merkityksenkehitykset ovat yleensä huolellisesti pohdittuja ja rinnakkaistapausten avulla perusteltuja, ja erityisen ansiokasta on systeeminäkemys: Koivulehto ryhmittelee monet etymologiansa eräänlaisten semanttisten attraktorien ympärille osoittaen, että samaan merkityskenttään kuuluvia sanoja on usein lainattu yhä uudelleen — niinpä lainoja ovat niin balttilainen reuna, slaavilainen raja ja varsin tuore ruotsalaislaina kantti kuin paljon vanhempi syrjäkin. Viime aikoina on kuitenkin alettu yhä enemmän kysellä, miten pitkälle lainaoletuksissa voidaan mennä, varsinkin kun on perussanastosta kysymys. Onko todennäköistä, että hyvin yleiseen merkitykseen, kuten ’juoda’, olisi lainattu indoeuroopasta jokin spesifimpi sana, jonka merkitys siellä on esimerkiksi ’kaataa uhrijuomaa’? Tai päinvastoin: onko todennäköistä, että spesifiin tekniseen merkitykseen, kuten vene tai soutaa, olisi lainattu pelkästään ’puuta’ tai ’liikkeelle panemista’ merkitsevä indoeurooppalainen sana? Ja miten indoeurooppalaisten lainojen runsaus perussanastoa myöten sopii yhteen sen kanssa, että äänne- ja muotorakenteeltaan kantaurali ja indoeurooppa kuitenkin näyttävät hyvin erilaisilta?

Kuten sanottu, tässä ollaan ihmistiedon rajamailla ja peruskysymysten äärellä. Peruskysymys kuuluu tässä: mistä sanat tulevat? Etymologian periaatteiden mukaanhan sanat ovat joko perittyjä tai lainattuja (tai jommistakummista johdettuja), tyhjästä niitä ei tipahda. Ainoa poikkeus tässä ovat vanhastaan olleet ns. deskriptiiviset, äänneasullaan kuvailevat sanat, kuten lullukka, risahtaa tai pähkäillä. Näille sanoille on tyypillistä epäsäännöllinen äänteiden vaihtelu, sarjat, rönsyt tai pesyeet, joiden rakennetta ei voi kuvata varsinaisen suffiksaalin sananmuodostuksen keinoin (rasahtaa — risahtaa — räsähtää — rusahtaa; ritsahtaa — litsahtaa — rätsähtää — lätsähtää jne. loputtomiin), tai kontaminoituminen, siis risteytyminen toisten samantapaisten sanojen kanssa. Tämä johtaa juuri siihen, että perinteinen etymologi ei lähde tätä viidakkoa raivaamaan vaan kuittaa nämä sanat ªdeskriptiivissävyisiksiª tai toteaa kuivasti, että ªsamansointisia sanoja esiintyy muuallakin, esim. ...ª. Viime aikoina on kuitenkin alettu esittää sellaisia äänenpainoja, että tällainen villi versonta ei kuulu pelkästään sanaston päiväperhosille vaan että tämmöistä epäsäännöllisyyttä on sanastossa aina ja se voi olla pitkäikäistäkin. Tiedetäänhän, että monet deskriptiivisanat ovat nousseet salonkikelpoisiksi, niin että esimerkiksi puhua, jarru tai kellua eivät enää nykysuomalaisen korvaan tunnu mitenkään kummallisilta. Deskriptiivisyydessä ja siihen liittyvissä sananmuodostuksen epäsäännöllisyyksissä voisi olla monien tähän asti selvittämättömien sanojen alkuperä.

Tässä törmäävät sitten toisiinsa eri näkemykset sanojen alkuperistä, debatissa, jonka keskeisimpinä osapuolina ovat olleet Jorma Koivulehto ja uuden etymologisen sanakirjan toimituskuntaan kuuluva Eino Koponen. Onko alkuperältään tuntemattomille sanoille etsittävä lainaoriginaali vaikka miten syvältä pakastimen pohjalta, vai onko meillä oikeus venyttää perinteisiä käsityksiämme sananmuodostuksen säännönmukaisuuksista sellaisiksi, kuin deskriptiivisanaston perusteella näyttää realistiselta? Yksi konkreettinen kiistaesimerkki: onko sana puhdas ikivanha laina, jossa h heijastelee itse asiassa indoeurooppalaista laryngaalia, vai onko se epäsäännöllinen verso samasta alkuaan deskriptiivisestä pesyeestä kuin puhkua, puhaltaa ja puhua? (Samaan sanueeseenhan saattaisi niin Koivulehdon kuin Koposenkin mielestä kuulua viljanpuhdistustermi pohtaa, johon vielä selvemmin liittyy jo ilmalla tai tuulella, puhaltamalla puhdistaminen.) Entistä enemmän on viime aikoina noussut esille juuri tällaisia tapauksia, joissa sekä laina- että omaperäinen etymologia ovat molemmat vankasti perusteltavissa; SSA:n tuore kolmas osa on tässä suhteessa hyvin opettavaista luettavaa.

Oma vai vieras — tässä eivät vielä edes ole kaikki vaihtoehdot. Voimme myös heittää pyyhkeen kehään ja todeta, että vastustajamme herra Aika on liian kovassa kondiksessa: on aivan mahdollista, että monien sanojen alkuperä on kerta kaikkiaan auttamattomasti peittynyt historian hämärään. Tai sitten voisimme yrittää jotakin, mitä minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan on vielä liian vähän yritetty, vaikka esimerkiksi uusimmassa Suomen sanojen alkuperä -sanakirjassa alkaa tämänsuuntaisia näkemyksiä olla. Voisimme nimittäin miettiä, miten monissa tapauksissa kiistanalainen sana voisi olla sekä omaa että vierasta perua. Tiedetään, että lainasanat saattavat integroitua omaperäisiin deskriptiivisanueisiin: Vesa Jarva on tässä mielessä tutkinut kahta venäläisperäistä lainasanaa, kalkkalo (pellavan siemenkota; sanalle on suomessa kehittynyt variantteja, jotka liittävät sen esim. kalkattaa ja kokkare -sanoihin) ja tytinä ‘hyytelö, alatoopi’, jonka taustalla piilee venäjän studen' mutta joka suomalaisen mielestä myös selvästikin hytisee tai tutisee, eli siis tytisee. Tiedetään myös, että kielikontakteissa tyypillisesti tapahtuu niin sanoakseni telakoitumista: etsitään sellaisia sanoja, jotka tavallaan muodostaisivat sillan vieraan ja oman kielen välille. Tästähän on kysymys esimerkiksi amerikansuomen kuuluisissa kansanetymologioissa, eli kun pyyhkeestä (towel) tulee taulu ja työmiehestä (laborer)leipuri. Ja saman ovat huomanneet esim. pidginien tutkijat; on pidgineitä, joiden sanastosta huomattava osa sopisi olemaan useammasta kielestä peräisin yhtaikaa.

Tämmöisiä asioita pohdittaessa joudutaan jälleen puhtaimman kielitieteen ulkopuolelle, puhuja- ja yhteisökeskeisiin, psykologisiin ja sosiaalisiin tekijöihin, joiden sovitteleminen historiallisen kielitieteen perinteisiin tekniikkoihin on vasta alullaan. Toisaalta pitää miettiä myös näiden ilmiöiden sidoksia suomen kielen morfologiaan: missä määrin deskriptiivisanaston rehevöityminen on rikkaan sananmuodostusmorfologian oheiskasvullisuutta? Muiden suomalais-ugrilaisten kielten osalta ei vastaavaa deskriptiivisanaston ja lainasanojen suhteiden kartoitusta ole vielä juuri käynnisteltykään (lukuun ottamatta Eino Koposen väitöskirjaa eteläviron sanastosta, ja sekin on vasta avaus valtavalle työsaralle). Ylipäätäänkin sellaista johdonmukaista etymologista sanastontutkimusta, jossa sanaston sisäiset säännönmukaisuudet edes voisivat tulla esiin, ei juuri ole olemassa kuin suurimmista suomalais-ugrilaisista kielistä. Lukuun ottamatta Lytkinin ja Guljajevin muutaman vuosikymmenen takaista ja tiedoiltaan luultavasti ainakin hivenen vanhentunutta komin kielen etymologista sanakirjaa, Lehtirannan pientä Yhteissaamelaista sanastoa sekä Kotuksessa vasta käynnisteillä olevaa saamen kielen etymologiaprojektia, useimpia sukukieliämme koskeva etymologinen tietämys on hajallaan tiettyihin kerrostumiin keskittyvissä lainasanatutkimuksissa tai suomalais-ugrilaista yhteissanastoa käsittelevissä esityksissä kuten ennen kaikkea Uralisches Etymologisches Wörterbuch. Sekä Koivulehto-tyyppinen systemaattinen ikivanhojenkin lainojen etsintä tiettyjen fonologisten tai semanttisten attraktorien ympäriltä että sananmuodostuksen laajennettujen mahdollisuuksien kartoitus ovat siis suurelta osaa tätä kielikuntaa vielä tekemättä.
 

5. Pienten kielisukulaistemme nykytila: missä muodossa kieli enää elää?

(Kirjallisuusviitteitä)

Tästä päästäänkin sujuvasti fennougristien tuttuun valitusvirteen: on paljon töitä ja liian vähän väkeä pellolla. Monet pienemmistä sukukielistämme ovat erittäin uhanalaisia, ja vaikka esimerkiksi saamelaiskielten suunnalta tulee nykyään iloisiakin uutisia, ei Venäjällä millään vähemmistöillä nykyisessä taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessa ole kovin ruusuiset tulevaisuudennäkymät. Uhanalaisimpien sukukieltemme osalta ei enää ole kysymys enää semmoisista kielikontakteista, joita perinteisesti on tutkittu, siis ennen kaikkea lainasanoista. Venäjän suomalais-ugrilaisten nykypäivä on yleensä jatkuvaa kaksikielisyyttä tai puhdasta venäjänkielisyyttä melkein kaikilla elämän alueilla, ja entistä useammin nuorella polvella se vahvempi kieli alkaa olla venäjä. Ollaan siis monin paikoin tultu siihen vaiheeseen, jossa kielen välittyminen seuraavalle sukupolvelle ehjänä systeeminä ei enää ole itsestäänselvää.

Kielikuoleman uhka ei ole mikään uusi asia, joillekin vielä sinnittelevistä sukukielistämme on pikaista kuolemaa kuulutettu jo sadan vuoden ajan. Fennougristiikan käsikirjat kyllä toteavat laajamittaisen kaksikielisyyden olemassaolon ja vaikutukset: usein mainitaan esimerkiksi, että Venäjän suomalais-ugrilaisten voi olla vaikea keskustella alkuperäisellä äidinkielellään ajankohtaisista poliittisista tai muista modernin yhteiskunnan asioista, tai että lukusanat, esim. vuosiluvut, pyrkivät muuten äidinkieliseen puheeseen tulemaan venäjänkielisinä. Varsinkin epävirallisissa yhteyksissä kuulee myös sentapaisia toteamuksia kuin että ªsitä ja sitä kieltä ei oikeastaan ole enää olemassa, nykypolvi ei puhu sitä kunnolla vaan pelkästään jonkinlaista pidginiäª. Mutta miten asia on oikeasti?

Venäjän suomalais-ugrilaisten kielten poliittisesta ja demografisesta tilanteesta on olemassa jonkin verran tutkimuksia, kuten Seppo Lallukan perusteos itäisten suomalais-ugrilaisten väestönkehityksestä tai muutamat viimeaikaiset tutkimukset Karjalan kielipolitiikasta ja karjalaisten kielenvalinnoista; ja mitä muihin pienempiin suomalais-ugrilaisiin kieliin tulee, saamelaisten kielisosiologisesta tilanteestahan on eri pohjoismaissa tehty paljonkin tutkimusta. Näissä siis tutkitaan, kumpaa kieltä nykysuomalais-ugrilaiset missäkin tilanteissa ja kenenkäkin kanssa puhuvat, miten he kumpaankin kieleen ja sen käyttöön suhtautuvat, miten äidinkielisten tai vahvojen kielenpuhujien lukumäärä on kehittynyt suhteessa muuhun väestökehitykseen tms. Tarkempaa lingvististä analyysia siitä, millaista kieltä Venäjän suomalais-ugrilaiset nyttemmin puhuvat, on kuitenkin tehty vähemmän. Miten paljon venäjän kieli vaikuttaa nuorempien sukupolvien kielellisiin tuotoksiin, ja mitä yksilö- tai yhteisökohtaisia taustatekijöitä tässä voisi nähdä? Missä määrin voidaan sanoa kielen alkuperäisten rakenteiden köyhtyneen, jääneen käytöstä tai siirtyneen venäjän mallin mukaisiin tehtäviin (esimerkiksi kun verbien teonlaatujohtimista tulee aspektinilmaisimia)? Mitkä tekijät säätelevät koodinvaihtoa paikallisesta kielestä venäjään? Onko koodinvaihto, siis venäjän sekoittaminen äidinkieleen, niin runsasta ja vakiintunutta, että kieltä nykyisessä muodossaan voisi sanoa jo sekakieleksi?

Kaikki nämä ovat kysymyksiä, joihin ei vielä ole juurikaan yritetty vastausta etsiä. Kuitenkin nämä kysymykset ovat ensiarvoisen tärkeitä. Eivät pelkästään näiden uhanalaisten vähemmistökielten itsensä kannalta: niiden emansipaation ja revitalisaationhan on pakko lähteä liikkeelle puhujien omasta kielellisestä todellisuudesta ja arkipäivästä, ei tutkijoiden idealisaatioista siitä, millaista kielen tulisi olla. Vaan myös siksi, että tämäntapaisten kysymysten tutkimus koko maailman lingvistiyhteisön kannalta on vähän vinoutuneesti painottunutta.

Sosiolingvistiikassa, joka alkuaan on vahvasti kehittynyt dialektologian yhteydessä ja myös sellaisissa varsin vankasti yksikielisinä pidetyissä maissa kuin Yhdysvallat, alkaa nykyään, kun uusien maahanmuuttajaryhmien tai vanhojen vähemmistöjen kielelliset ihmisoikeudet ovat monessa maassa nousseet tapetille, entistä suurempi huomio suuntautua vähemmistökielten ja monikielisyyden ongelmiin. Tässä tutkimuksessa on kuitenkin sattuneesta syystä pääpaino Länsi-Euroopan valtakielillä, mikä puolestaan johtaa siihen, että jotkin näkökohdat voivat jäädä huomiotta. Miten esimerkiksi koodinvaihdon ja lainauksen välinen rajanveto toimii sellaisessa kielessä, jossa rikas morfologia pakottaa taivuttamaan niin omia kuin vieraitakin sanoja, ja toimiiko se eri tavalla kuin englannin kaltaisissa kielissä, joissa kysymys on oikeastaan vain sanojen latomisesta peräkkäin? Miten kielenvalintoihin ja niiden kantamiin symbolisiin merkityksiin vaikuttaa se, että vähemmistön kansallinen identiteetti ei välttämättä ole kovin selkeä eikä jyrkästi valtaväestöstä poikkeava — mordvalaisen tai vepsäläisen suhde venäläisyyteen on luultavasti aika lailla erilainen kuin voimakkaassa itsetietoisessa alakulttuurissaan elävän puertoricolaisen suhde anglosaksiseen pohjoisamerikkalaisuuteen? Käyttäytyvätkö kirjakielettömät tai heikosti standardoidut vähemmistökielet koodinvaihdon tai yleensäkin monikielisyyden työnjaossa toisin kuin selkeästi normitetut?

Tai entäpä jos lähdettäisiin reilusti miettimään, onko joissain uhanalaisten sukukieltemme nykymuodoissa selviä pidginisaation tai kreolisaation merkkejä? Tai löytyisikö historian hämäristä todistusaineistoa kielisukulaistemme puhumista pidginisoituneista valtakielistä? Pidginien ja kreolien tutkimushan on paljolti perustunut niihin klassisiin tapauksiin, joita tunnetaan Länsi-Euroopan maiden vanhoista siirtomaista, eli esimerkiksi pidginenglanteihin tai kreoliranskoihin. Viime vuosina on kuitenkin löytynyt yhä uudentyyppisiä kontaktikielimuotoja myös arktisilta ja subarktisilta alueilta, vaikka niiden tutkijoita onkin joskus epäilty myös lingvistisestä ylianalysoinnista eli sen löytämisestä, vaikka väen vängällä, mitä etsitään: otetaan pari satunnaisen matkamiehen sattumalta muistiin merkitsemää lausetta ja rakennellaan sen pohjalta pidgin, vaikka todellisuudessa kyseessä olisi ollut vain tilapäisesti improvisoitua ns. foreigner talkia (tyyliin "minä puhumas helppo suomi, sinä ymmärtämäs, juu ei?").

Tyypillisesti pohjoiset pidginit ovatkin aika labiileja ja lyhytikäisiä. Vankimpia esimerkkejä meidän kielikuntamme naapurista on Ruijan rannikolla 1800-luvulla venäläisten ja norjalaisten keskinäisessä kaupankäynnissä käytetty russenorsk, jonka syntyvaiheissa on saamelaisilla ja kenties muillakin kansoilla ollut sormensa pelissä. Russenorskia ehtivät muutamat norjalaiset asianharrastajat merkitä muistiin sen verran, että sitä ovat viime vuosikymmeninä riemumielin analysoineet kymmenet tutkijat ympäri maailmaa. Mutta luultavasti on ollut muitakin samantapaisia, jossain määrin kiteytyneitä kielimuotoja. Qvigstad on maininnut saamelaisten käyttäneet omaa ns. kauppanorjan kieltään, siis ilmeisesti jonkinlaista pidginnorjaa, mutta tämän enempää ei valitettavasti ole tiedossa; ruotsalainen Pehr Högström on 1700-luvulla merkinnyt muistiin samoin saamelaisten käyttämällä ns. borgarmålet-kielellä muutamia sentapaisia lauseita kuin den lappman kast bak sin renost uti den borgar, mutta sittemminhän saamelaiset ovat ilmeisesti hallinneet ympäristön valtakieliä niin hyvin, ettei heidän puhumiaan ruotsin, norjan tai suomen muotoja ole ajateltu omina erityisinä kielinään.

Idempää löytyy yksi esimerkki monen mahdollisen joukosta: E. Helimski on kenttätöissään pohjoisimmassa Siperiassa vielä ehtinyt pelastaa lingvistiselle tiedeyhteisölle yhden pidginmuodon, Taimyrin pidginvenäjän, jota puhuivat aiemmin — ennen nykyistä vahvan venäjäntaidon aikaa — nganasanit ja muutkin seudun alkuperäiskansat. Euroopan puolelta ei vastaavia tunneta, koska siellä ilmeisesti joko venäjäntaito on juurtunut jo varhemmin ja peittänyt mahdolliset kontaktikielimuodot, tai sitten ei ole ollut sentapaista säännöllisen mutta kuitenkin riittävän niukan kontaktin mekanismia, joka synnyttäisi kiinteän kontaktipidginin, esimerkiksi sellaista kauppasuhdetta kuin russenorskin taustalla oli.

Historian hämäriin kadonneiden kontaktikielimuotojen löytyminen voi olla sattuman kauppaa. Norjalainen tutkija Ingvild Broch on parin sattumalta löytämänsä (tai venäläisten kollegojen hänelle osoittaman) 1800-luvun venäläisen kuvauksen pohjalta esitellyt aiemmin täysin tuntemattoman pidgin-muodon, Solombalan englannin. Sitä puhuttiin Arkangelin kaupungin luona Solombalan kansainvälisessä satamassa 1700-1800-luvuilla, jolloin Arkangelissa kävi ulkomaisia laivoja hyvinkin tiuhaan ja Solombalassa oli muun muassa anglikaaninen kirkko ja London-niminen merimieskapakka. Vienanmeren rannikoillahan on elellyt tai liikkunut useampiakin suomalais-ugrilaisia heimoja, ja yhdessä ilmestymistä odottavassa kirjoituksessani olen varovasti epäillyt, että Solombalan englannista voisi löytyä varhempien, suomalais-ugrilais-venäläisten kontaktikielimuotojen jälkiä.

Tässä siis muutamia mahdollisia näkökulmia fennougristiseen kielikontaktitutkimukseen. Tämä esitys on pakko lopettaa ylevän nousun sijasta mahalaskuun, koska aika ei salli näiden yhteenvetojen yhteenvetämistä. Jos tästä pitäisi yksi asia jättää mieleen, se voisi olla: kielikontaktien tutkimus merkitsee monia erilaisia näkökulmia monenlaisiin ilmiöihin. Mitään yhtä yhtenäistä ªkontaktikielitiedettäª tai ªkontaktiteoriaaª ei ole olemassa, ei meillä eikä maailmalla, vain eri näkökulmista lähteviä yrityksiä kartoittaa ja systematisoida niitä monenlaisia asioita, mitä kielten kohdatessa voi tapahtua. Nämä tutkimuksen näkökulmat eivät sinänsä toimi eivätkä riitä ilman välttämätöntä vastapooliaan, kielen sisäisten systeemien ja geneettisen kielihistorian tutkimusta. Ne ovat kuitenkin sille välttämättömiä täydentäjiä, totuuden ja realismin nimissä.
 

Verkotettu elokuussa 2001
johanna.laakso@univie.ac.at


 

Viitteet


Kirjallisuusviitteitä kohtaan 1:
Tekstissä mainitun Thomasonin ja Kaufmanin kirjan lisäksi suosikkiviitteeni on Alice C. Harrisin ja Lyle Campbellin Historical syntax in cross-linguistic perspective (Cambridge University Press, 1995), jossa lainautumisen yleisiä ehtoja pohditaan ja kirjallisuudessa esitetyt universaalit periaatteet yksitellen murskataan vastaesimerkeillä. Itse olen samaisia kysymyksiä käsitellyt Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjan numerossa 88 (1999) ilmestyneessä jutussani, joka liittyy myös seuraavaan kohtaan.
(Takaisin)

Kirjallisuusviitteitä kohtaan 2:
Edellisessä kohdassa mainitusta kirjoituksestani löytyy viitteitä siihenastiseen keskusteluun: "kontaktiteorian" kannattajien kirjoituksia on yksissä kansissa julkaistu otsikolla Itämerensuomi - eurooppalainen maa (toim. Kyösti Julku, julkaisseet Atena sekä Societas Historiae Fenno-Ugricae 1997), ja näitä näkemyksiä on terävästi kritisoinut esim. Esa Itkonen kirjoituksessaan "Sukupuu ja kontakti" (Virittäjä 102 (1998): 96-103). Petri Kallio on Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjan numerossa 87 (1997) sekä sittemmin, yhdessä opettajiensa Jorma Koivulehdon ja Asko Parpolan kanssa Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1997, osoittanut Kalevi Wiikin substraattiargumentit indoeuropeistiselta kannalta kestämättömiksi. Yleisemmin "kontaktiteoreetikkojen" argumentointia ja lähteiden käyttöä ovat ankarasti arvostelleet esim. Cornelius Hasselblatt ("Avunhuuto lounaasta", Virittäjä 102 (1998): 232-239) ja Eve Mikone (Virittäjässä 1996 sekä Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1999.
Debatti jatkuu yhä. "Kontaktiteorian" kannattajat ovat järjestäneet useita symposiumeja, joiden esitelmiä on julkaistu pääotsikolla Roots. Ago Künnap on kirjansa Breakthrough in Present-Day Uralistics (Tartu 1998) jäkeen julkaissut useita artikkeleja ja pienempiä kirjoituksia (ks. esim. Tarton yliopiston uralistiikan laitoksen kotisivuilta löytyviä julkaisuluetteloita; Kalevi Wiik valmistelee myös omaa kirjaa. Yhä kärkevämpää kritiikkiä ovat puolestaan esittäneet mm. Cornelius Hasselblatt (Roots-symposiumikirjan ja Künnapin Breakthrough'n murskaava arvostelu Finnisch-Ugrische Forschungenin numerossa 56 (2001)) ja Juha Janhunen (9. kansainvälisen fennougristikongressin esitelmässään Tartossa 2000 sekä siihen perustuvassa kirjoituksessa samaisessa Finnisch-Ugrische Forschungenin numerossa 56), samoin kuin useilla kansainvälisillä foorumeilla mm. László Honti ja Raimo Anttila. Tuorein väittely on menossa Kanava-lehdessä 2001. Erinomaisen yhteenvedon "kontaktiteorian" heikoista kohdista tekee Merlijn de Smit www-artikkelissaan Uralists against history?.
"Tieteen viimeisin sana" suomalaisten juurista saattaa löytyä myös 1997 Lammilla järjestettyyn monitieteiseen symposiumiin perustuvasta kirjasta Pohjan poluilla (toim. Paul Fogelberg, Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153, Helsinki 1999). Saman symposiumin eräänlaisena jälkisatona on ilmestymässä myös kansantajuinen kokoomateos SKS:n kustantamana, työnimeltään Ennen, muinoin.
Robert M. W. Dixon on esitellyt ajatuksiaan pienessä kirjasessa (The rise and fall of languages, Cambridge University Press 1998), joka muuten sisältää myös pessimistisiä ajatuksia lingvistisen diversiteetin tulevaisuudesta sekä hykerryttävää kritiikkiä maailman lingvistikuntaa kohtaan: nyt pitäisi lopettaa abstraktien kuvausmallien ja terminologioiden, government and bindingista head-driven phrase structure grammariin, työstäminen muutaman mahtikielen perusteella, ja painua kentälle kuvaamaan ja merkitsemään muistiin tuntemattomia kieliä niin kauan kuin niissä vielä jotain tutkittavaa on.
(Takaisin)

Kirjallisuusviitteitä kohtaan 3:
Lauri Postin artikkeli "From Pre-Finnic to Late Proto-Finnic" ilmestyi Finnisch-Ugrische Forschungenin numerossa 31 (1953). Uudemman indoeuropeistiikan kannalta sitä arvioi Petri Kallio symposiumijulkaisussa Facing Finnic (Castrenianumin toimitteita 59, Helsinki 2000). Adjektiiviattribuutin kongruenssin suomalais-ugrilaisia juuria sekä unkarin verbiprefiksien "yhteisugrilaisuutta" on eri yhteyksissä käsitellyt László Honti (kongruenssia symposiumijulkaisussa Finnisch-ugrische Sprachen in Kontakt, toim. Sirkka-Liisa Hahmo & al., Maastricht 1999, verbiprefiksejä mm. Seppo Suhosen juhlakirjassa Oekeeta asijoo [Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 228, Helsinki 1998]).
Roger Lassin kriittinen analyysi "kontaktiromantiikasta" mm. englannin kielen historian tutkimuksessa löytyy hänen kirjastaan Historical linguistics and language change (Cambridge University Press, 1996). Possessiivisuffiksien ja pääsananetisten omistusilmaisinten suhdetta koskeva esimerkki perustuu Gianguido Manzellin artikkeliin Johannes Bechertin, Giuliano Berninin ja Claude Buridantin toimittamassa teoksessa Toward a Typology of European languages (Berlin - New York: Mouton de Gruyter, 1990).
(Takaisin)

Kirjallisuusviitteitä kohtaan 4:
Ykköslähde suomen sanaston historian tutkimukseen on tietenkin tuore etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä (SKS, 1991-2000), ja toisen näkökulman vanhimman sanastomme historiaan tarjoaa Károly Rédein päätoimittama Uralisches etymologisches Wörterbuch, jonka aineistoon perustuu myös tekeillä oleva etymologinen tietokantaprojekti. Suomalaisen etymologisen tutkimuksen taustavalaistukseksi voi lämpimästi suositella SSA:n päätoimittajan Ulla-Maija Kulosen pikku kirjaa Sanojen alkuperä ja sen selittäminen. Etymologista leksikografiaa (SKS, 1999).
Jorma Koivulehdon tutkimuksiin tutustumisen voi aloittaa hänen keskeisimpiä kirjoituksiaan sisältävästä juhlakirjasta Verba mutuata (Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 237, Helsinki 1999). Eino Koposen "vaihtoehtoisia" näkemyksiä esittelevät mm. hänen kirjoituksensa Virittäjässä, "Puhdasta puhetta?" (1997), "Millaista oli suomalais-ugrilainen sananmuodostusoppi" (1998) ja "Itämerensuomalaisten kielten meteorologisen sanaston etymologiaa" (1999). Niitä (samoin kuin Kari Liukkosen balttilaisia etymologioita) puolestaan Jorma Koivulehto arvioi erittäin kärkevästi jokseenkin samansisältöisissä kirjoituksissaan, saksaksi Finnisch-Ugrische Forschungenin numerossa 56 (2001) sekä suomeksi Tieteessä tapahtuu -lehdessä (1/2001). Kritiikkiin ovat vastanneet Tieteessä tapahtuu -lehdessä sekä Koponen että Suomen sanojen alkuperän päätoimittaja Ulla-Maija Kulonen.
Enemmän tai vähemmän varovaisia epäilyksiä Koivulehdon laryngaali- ja muiden ikivanhojen etymologioiden suhteen ovat esittäneet "valtavirtauralisteista" mm. Ulla-Maija Kulonen em. (kohta 2) Pohjan poluilla -kirjan artikkelissaan, Juha Janhunen artikkelissaan Wolfgang Veenkerin muistoteoksessa Europa et Sibiria (toim. Cornelius Hasselblatt & Paula Jääsalmi-Krüger, Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica 51, Wiesbaden 1999) sekä E. Helimski (Komparatistika, uralistika, Moskva 2000).
Vesa Jarvan deskriptiivisanaston etymologiaa koskeviin tutkimuksiin voi tutustua myös hänen kotisivullaan.
Eino Koposen väitöskirja Eteläviron murteen sanaston alkuperä (1998) sekä Juhani Lehtirannan Yhteissaamelainen sanasto (1989) ovat ilmestyneet sarjassa Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia.
(Takaisin)

Kirjallisuusviitteitä kohtaan 5:
Yksi tuoreimmista katsauksista suomalais-ugrilaisten kielisukulaistemme nykytilanteeseen löytyy Marja Lappalaisen toimittamasta artikkelivalikoimasta Sukukansapäivien satoa (Castrenianumin toimitteita 57, Helsinki 2000). Etenkin järjestö- ja kulttuuririntaman tapahtumia ns. suomalais-ugrilaisessa maailmassa voi hyvin seurata virolaisen SURI-informaatiokeskuksen nettisivuilta.
Sukukielistämme etenkin karjalan sosiolingvististä nykytilaa ovat viime vuosina väitöskirjoissaan ja niihin liittyvissä artikkeleissa selvittäneet suomalaisista tutkijoista Raija Pyöli (Venäläistyvä aunuksenkarjala, Joensuu 1997) ja Anneli Sarhimaa (Syntactic transfer, contact-induced change, and the evolution of bilingual mixed codes. Focus on Karelian-Russian language alternation, SKS 1999). Tästä nousevia näkökohtia uhanalaisten sukukieltemme tutkimuksen kannalta erittelee pätevästi Anneli Sarhimaa em. kirjassa  Facing Finnic (Castrenianumin toimitteita 59, Helsinki 2000).
Pohjoisten pidginien tutkimukseen tutustumisen voi aloittaa Ernst Håkon Jahrin ja Ingvild Brochin toimittamasta kirjasta Language contact in the Arctic. Northern pidgins and contact languages (Berlin - New York: Mouton de Gruyter 1996), jossa esitellään sekä Solombalan englanti että Taimyrin pidginvenäjä. Russenorskistakin siinä kerrotaan. Muuten russenorskin ykköslähde on samaisten Brochin ja Jahrin kirja Russenorsk - et pidginspråk i Norge (Oslo: Novus, 2. p. 1984), jossa russenorskista säilyneiden näytteiden lisäksi on painettu myös Högströmin siteeraamat borgarmålet-näytteet.
(Takaisin)


Lisää suomalais-ugrilaisia linkkejä
 
 

Verkotettu elokuussa 2001

johanna.laakso@univie.ac.at